PELON MAANTIEDE
Viikonloppuna tuli pohdittua taas omia ja läheisten kokemia
pelkoja monestakin suunnasta. Geokätköilyharrastuksemme vei meidät Ohtolan
pirunkallion luolaan. Luolan suuaukko oli melko pieni, mutta itse luola avautui
suurempana sisemmällä. Monenlaiset pelot kohtasivat siinä meistä jokaista:
hämähäkkipelko, ötökkäpelot, ahtaan paikan pelko, pimeän pelko ja jne. Oli
kuitenkin upeaa nähdä kuinka yhdeksänvuotias voitti oman pelkonsa ja kulki isän
perässä luolan sisälle taskulampun valokeilassa. Voi sitä riemua ja onnen hymyä
pienimmän kasvoilla luolassa käymisen jälkeen.
Omassa lapsuudessani syys- ja lokakuun pimeisiin iltoihin kuului veljen
kanssa taskulamppupiilosillaolo. Kun syksyn lehdet vielä kahisivat pensaissa ja
illat olivat pimeitä, olivat parhaat piilopaikat pensaiden välissä, syksyn
lehtien seassa. Maalla asuessa katulamput eivät häirinneet piilosleikkejämme. Tilaa
sekä mahdollisuuksia omalle piiloutumiselle oli yllin kyllin. Ulkovalona toimi
talon sivulla oleva yksi lamppu, joka nykymittakaavan mukaan olisi todellakin alle
minimitoituksen ulkovalaistukselle.
Monille kavereille kotipihamme oli syksyisin pelottava ja
synkkä. Asuimme kaukana muusta asutuksesta, lähin ja ainut naapurikin oli melko
kaukana, reilun kilometrin päässä. Vieressämme oli vain rauhallinen hautausmaa,
jonka rautainen portti oli lähempänä meitä kuin yksikään naapuri. Moni
ystävistäni kertoi, etteivät he oikein uskaltaneet tulla meille pimeällä. Metsätie
kotipihaamme kulki useita satoja metrejä hautausmaan aidanvierellä. Omien
pelkojen testausta ja voittamista se kai oli, kun kuljimme pimeässä veljen
kanssa toisiamme piiloon ja yritimme juosta etsijävuorossa olevan taskulampun
valokiilaa pakoon. Jännityksellä odotin veljen löytävän minut tallin nurkan
takaa tai montusta maakellarin ovelta. Samalla sisuksissani oli kuitenkin pelon
kutina, entä jos se onkin joku muu joka koskettaa olkapäästä ja ilmoittaa
matalalla äänellä: löydetty.
Koin kuitenkin, että kotipihassa oli turvallista leikkiä.
Kun nuorena murrosikäisenä kuljin reilun viiden kilometrin matkan pyörällä
syysiltaisin kaupungille harrastuksiin, ystävien luo tai mummon luo, joka asui
kaupungissa toisin kuin monen muun mummo, en osannut vieläkään pelätä pimeää
enkä tuota hautausmaatakaan. Hautausmaa oli meille kuin puisto, jonka kauneutta
kävimme ihailemassa ja aina uuden haudan tullessa, kävimme veljeni kanssa ikään
kuin vastaanottamassa haudan ja haudatun vainajan ”meidän puistoomme”.
Huolehdimme, että kynttilät paloivat. Jos ne sammuivat, sytytimme ne uudestaan.
Jos taas kukat kaipasivat vettä, kastelimme ne.
Minusta hautausmaalla ei ollut mitään pelättävää, kuten ei
pimeässäkään. Myöhemmin aikuisena ymmärsin, että kukaan aikuisista ei ollut
puhunut minulle pienenä, että pimeä olisi pelottava tai että hautausmaalla
olisi vaarallista. Tuollaiset tarinat eivät olleet päässeet vaikuttamaan omaan
maailmaani.
Omat vanhempani eivät siis pelänneet pimeää. Pimeänpelon
mallia ei minulle näin ollen siirtynyt. Minulle ei siis muodostunut uskomuksia,
jotka olisivat johtaneet pimeänpelkoon tai siihen, että olisin pelännyt hautausmaalla
liikkuvia aaveita. Oma kokemukseni kertoi ja vahvisti vielä asiaa. Aaveet
olivat omassa maailmassani ystäviä ja heitä, joilla oli meille kerrottavaa tai
opastettavaa matkallani tässä elämässä. Hautausmaalla oli uskomaton rauha ja
tunsin, että siellä oikeasti on hyvä olla. Tunsin enemmän yhteyttä siihen miten
kaunista ja levollista kuoleman jälkeen voisi ollakaan.
Suurinta pelkoa pimeällä koin kuitenkin elävimmistä
asioista. Pimeällä parin kilometrin kävelymatkallani linja-autolle ehdin monesti
pohtia, että entäpä jos tuon männyn takaa pilkistää suden kiiluvat silmät. Tuo
pelko oli todellinen ja aito. Myös nuorena tyttönä tunnistin tuon pelon, kun
ajelin pyörällä kotiin kaupungilta perjantai-illan discosta. Myöhemmin
aikuisena olen tajunnut, että nämäkin pelot ovat muiden ihmisten pelkoja, jotka
ovat tarinoiden muodossa siirtyneet myös minun peloikseni. Muistan jopa tarinat
ala-asteen lukukirjasta. Ne kertoivat siitä, kuinka susi ryösti lapsen kehdosta
tai lapsi oli tippunut hevosen tai poron vetämästä reestä tai ahkiosta talvella
ja silloin susi vei lapsen mennessään. Vanhemmat ihmiset myös pelottelivat,
että jos lapsi karkaa pihasta kauemmas susi voi tulla ja viedä mukanaan. Ja
kuinka monet sadut punahilkkaa myöten kertovatkaan sudesta ja sen pahuudesta,
puhumattakaan ihmissusitarinoista. Näillä kaikilla tarinoilla on ollut minuun
vahva vaikutus. Aikuisena ymmärrän, että pelko on turhaa. Lopulta moni muu asia
on paljon vaarallisempaa ihmiselle kuin luonnossa elävä ihmisiä karttava susi. (Raivotautinen
tai puolustautuva susi voi vahingoittaa myös ihmistä, mutta Suomessa niin ei
ole käynyt 1800-luvun jälkeen. –Metsähallitus http://www.suurpedot.fi/suurpedot-ja-me/kohtaaminen/suden-kohtaaminen.html)
Tarinoitten kautta sukupolvien pelko on päässyt jatkumaan
lapsissa ja nuorissa. Lapsena meillä järkeilevä aivokuoremme vasta kehittyy,
otamme tarinat suoraan tunnekeskukseemme, joka jakaa ne meille täytenä totena.
Alamme muodostaa uskomuksiamme, sekä niitä rajoittavia että eteenpäinvieviä. Suurin
osa rajoittavista uskomuksistamme tulee siis aikuisilta, vanhemmilta,
isovanhemmilta, opettajilta jne.
Kuvittele millaisessa uskomusmetsässä elät edelleen. Niin
elän minäkin. Kun saat yhden uskomuksen
pois tieltäsi, vastaan tulee toinen, jonka käsittely voi olla vaikka elämäsi
ratkaisevin käänne. Kenen uskomuksia ja pelkoja me kannamme mukanamme?
Millaisia pelkoja sinulla on tai mistä peloistasi olet päässyt
jo irti?
Mitä hyvää saisit tilalle, jos päästäisit irti yhdestäkin rajoittavasta
uskomuksestasi tai pelostasi?
Kommentit
Lähetä kommentti