torstai 9. tammikuuta 2020

VALOKUVAT SURUN KÄSITTELEMISEN KEINONA


Valokuva on voimakas väline itsenäiseen työskentelyyn surun aikana. Moni käyttää kuvaamista ja valokuvia tietämättään hyvinkin terapeuttisesti omassa surun käsittelyssään. Luontokuvat, omakuvat tai kuvat menetetystä läheisestä tuottavat kokijalleen eri vahvuisia muistikuvia, aistimuksia ja tunteita. Valokuvat ovat aina vahvasti sidottuja keholliseen kokemukseen ja sen voimaan.


Valokuvauskäytännölle on ollut aiemmin leimallista, että miellyttävinä tai onnellisina koetut asiat kuvataan huolellisesti.  Samalla arkiset ja surulliset asiat, joista elämä myös koostuu, saattavat jäädä kokonaan kuvaamatta huolimatta niiden merkityksellisyydestä. Tämä tilanne on muuttunut digitaalisuuden ja sosiaalisen median aikana. Nykyisin kuvaamme ja teemme helpommin näkyväksi myös elämämme nurjan ja surullisen puolen. Läheisen kuolema tai saattohoitovaihe taltioidaan yhä useammin kuviksi ja kuvia jaetaan myös sosiaalisessa mediassa. Näin sureva haluaa todentaa kokemaansa todellisuutta muille. 

Valokuvamenetelmien kolmijako 

Valokuvaterapia jakaa kuvamenetelmät, omaelämänkerrallisten kuvien katseluun, symbolististen ja assosiatiivisten kuvien katsomiseen sekä uusien valokuvien ottamiseen.
Tämä kolmijako toimii hyvin myös yksilöllisessä tai perheenjäsenten kanssa tehtävässä valokuvatyöskentelyssä. Terapiassa kuvia käytetään ennen kaikkea terapeuttisen puheen tuottamisen välineenä, kun taas itsenäisessä työskentelyssä kuvia harvemmin sanoitetaan ääneen. Kuvia ja kuvausprosessia voi itsenäisessä työskentelyssä sanoittaa kirjoittamalla kuvista, kuvien tunnelmasta tai niiden herättämistä tunteista ja ajatuksista.

Kuva jäsentää tunteita ja tapahtunutta

On hyvä muistaa, että valokuvan käytön soveltuvuus surun käsittelyssä vaihtelee eri ihmisillä ja siihen vaikuttaa myös menetyksen luonne. Shokkivaiheessa mieli ottaa aikalisän ymmärtääkseen tapahtunutta ja fysiologisesta vireystilasta johtuen valokuvien aistivaikutelmat ja mielikuvat saattavat olla erittäin voimakkaita, yksityiskohtaisia ja selkeitä. Ne voivat olla jopa niin voimakkaita, että aivot saattavat tuottaa uusintoina näitä jo aiemmin koettuja aistihavaintoja. Nämä flashbackit voivat olla näkö- kuulo- ja kosketusaistimuksia.

Myönteisesti koettuna valokuvat toimivat kriisitapahtumaa, omaa surua ja elämäntilannetta selittävänä ja ymmärrystä tuovana elementtinä. Suruun liittyy vahvasti muistelu ja kuvien kautta tapahtuneeseen voi palata sokkivaiheen jälkeen. Menetettyyn läheiseen voi näin saada konkreettiselta tuntuvan yhteyden. Kuva tuo usein läheisyyttä ja lohtua.

Luontokuvien voima

Turvallisinta on aloittaa oma työskentely symbolististen kuvien kautta joko niitä katsellen ja niistä kirjoittaen tai uusia kuvia ottaen. Luontoelementtien kuvaus ja liikkuminen luonnossa on useimmille sureville lohdullista. Kuvatessa voi kohdentaa  katsettaan yksityiskohtiin kameran linssin takaa tai kuvata laajempaa luontokokonaisuutta. Useimmat surevat ovat kuvaussessioiden jälkeen kokeneet, että ovat surussaan osa luontoa ja tämä tuntuu heistä hyvältä.  Luontokuvien kautta sureva pääsee näkemään oman elämänsä laajemmassa mittakaavassa osana elämän kiertokulkua.





Albumikuvista ymmärrystä

Omassa surussani työskentelin uusien kuvien ottamisen lisäksi vahvasti myös sukumme historiallisten perhevalokuvien ja vanhojen albumikuvien parissa. Omaelämänkerrallisten kuvien ja suvun kuvien katselu auttoi ymmärtämään omaa tilannettani osana suvun historiaa. Työstäessäni albumikuvia suruaiheen parissa havaitsin, että lapsikuolemia ja menetyksiä oli äidin sukulinjassa useampia. Tämä lähensi sanoittamattomalla tavalla meitä sukulaisia tunnetasolla yhteen. Kuvien katselu auttoi käsittelemään myös muita suruprosessiini liittyviä tunteita sekä ajatuksia.

Henkilökuvat

Voimauttavan valokuvauksen periaate on, että kuvattavana oleva henkilö saa itse määrittää sen miten hänet kuvataan ja miten hän näkyy kuvissa. Lisäksi kuvattava itse valitsee valokuvat, jotka mahdollisesti esitellään muille albumi- tai somekuvina. 
Kuvaamisen tavoite voi olla surevan oman elämäntilanteen jäsentäminen ja hyväksyminen,  muiden perheenjäsenten näkyväksi tekeminen tai vaikkapa perheen erilaiset surun ilmenemismuodot. Kuvien avulla perheenjäsenet voivat saada kosketuksen mieltä järkyttäneeseen tilanteeseen sekä omiin tunteisiinsa ja saattavat näin paremmin puhua omista vaikeistakin tunteista ja muistoista myös keskenään. 

Tekstini on julkaistu myös Käpy 2/2019 -lehdessä.
Kuvat ja teksti Nenne Amnell

sunnuntai 10. marraskuuta 2019



ISÄSUHDE ON MUTKIKAS JUTTU

Millaisena sinä muistat oman isäsi? Millaisia tunnekokemuksia kannat mukanasi?

Minulla omat kokemukset omasta isästäni ovat hyvin ristiriitaiset. Lapsuuden kokemukset isän läsnäolosta oli hyvin erilaiset kuin kokemukset silloin kun olin nuori.

Aivan varhaislapsuudessa muistan isän ruutupaita päällä kävelevän pihan poikki joko syömään tai päiväkahville maatilan hommien välillä. Ruokailun jälkeen hän saattoi viedä meidät lapset päiväunille kertoillen itse keksimiään satuja ja tarinoita minulle ja veljelleni. Tarinoissa seikkailimme veljeni kanssa monenlaisissa paikoissa. Tarinat karhujen valtakunnasta jäivät parhaiten mieleeni. Sain kuunnella näitä karhusatuja isän kainalossa, jossa oli hyvä ja turvallinen olla. Varhaislapsuudessa en muista isäni koskaan olleen mitenkään ilkeä, julma tai hirvittävän vihainen minulle. Ennemmin muistan hänen hymynsä, naurunsa sekä iltarapsutukset ennen nukkumaan menoa. Nyt aikuisenakin huomaan, että oma luovuuteni pääsee vauhtiin silloin, kun koen turvaa ja aitoa läheisyyttä.

Töitä sain tehdä pienestä lähtien. Maatilalla töitä kyllä riitti puunkannosta traktorihommiin. Isän suunnalta tuli kyllä sanomista, jos minulle osoitetut hommat eivät olleet tehtynä. Murrosikäisenä työmäärä vain lisääntyi. Koulusta tullessa söin pikaisen välipalan ja sitten taas työhommiin perunakoneen päälle, puunkantohommiin, navetta- ja pihatöihin jne.

Vanhempien antama läheisyys, syli ja lapsen tarpeisiin vastaaminen ovat ihmisenä kasvamisen tärkeimpiä perustoja. Jos on kokenut rakkautta ja turvaa lapsena, voi myös aikuisena kohdata tasapainoisesti elämän haasteita. Elämää ei tarvitse elää pelkopohjaisesti, jolloin uskoo hyvään eikä pelko ohjaa toimintoja. Riittämätön läheisyys ja isän läsnäolottomuus heijastelevat monella negatiivisella tavalla aikuisuuteen.



Työnteko yhdessä perheen kanssa on ollut edellytys maatilan toiminnalle. Toisaalta sieltä kantaa aikuisuuteen saakka tullut uskomus ansaita arvostus työllä ja tekemisellä. Missä menee rajani vapaan ja työn välillä? Maalla töitä tehtiin vuodenaikojen syklissä ja välillä myös yötä päivää. Kuka minua nyt palkitsee siitä, että teen työtä kellon ympäri? Mikä on nyt riittävää?

Työssäni kohtaan paljon työelämän uupujia. Suurimmalla osalla heistä on tämä sisäinen uskomus, jossa arvostus ansaitaan vain työtä tekemällä. Olemisesta oma itsensä he ovat harvoin tai tuskin koskaan saaneet hyvää palautetta. Siksipä uupuja tekee vain aina lisää ja lisää työtä eikä mikään ole riittävästi. Sisäinen ääni sanoittaa, että pitäisi tehdä vielä tuo ja tuo. Aina löytyy lisää tehtävää. Lepo ei ole hyväksyttävää. Tunnistatko kenen tuo sisäinen ääni on? Onko se isän, äidin vai jonkun muun merkittävän aikuisen sinun lapsuutesi maisemissa?

Isänikin todennäköisesti uupui. Nuorena parikymppisenä hän joutui ottamaan vastuuta maatilasta ja koko perheestä, kun hänen oma isänsä kuoli äkillisesti. Silloin häneltä jäi pois myös rakas harrastus, rumpujen soitto ja keikkailu. Maatilan rankka ja fyysisesti raskas työ verotti omansa ja isä huuhteli tunteet alas alkoholilla. Selkäleikkauksen jälkeinen kuntoutuminen epäonnistui ja tunteiden purkupaikkaa luovan toiminnan parissa ei ollut. Alkoholi turrutti ja vei pahan olon hetkeksi. Samoin se vei kyllä perheen pidemmäksi aikaa.

Vanhempien erotessa, olin juuri itse muuttanut pois kotoa. Maatilan töiden lisäksi, olin ollut kesätöissä ja hanttihommissa jo yläasteikäisenä ja lukioaikana. Ne olivat itselle ainoa keino hankkia omaa rahaa opiskeluun tai omiin vaatteisiin. Isältä rahaa ei herunut ja kaikki opintoihin liittyvät hankinnat tein lukioiässä omilla tuloillani. Isä ei ollutkaan enää tukena ja turvana kuten varhaislapsuudessa. Olin vihainen ja turhautunut. Loin omaa elämääni ja siihen liittyi edelleen vahvisti opiskelu ja työ. Työ, joka oli ollut aina läsnä lapsesta saakka. Työ oli turva ja samalla se takasi elämän perusasiat itselleni. Näin aikuisena huomaan edelleen sanovani itselleni, että tee vielä tuo ja tuo. Autan muita ja tyrkkään asioita liikkeelle. Kyllä, myös minun on välillä vaikea rajata. Onneksi opin sitä koko ajan paremmin, kun olen oivaltanut ja työstänyt näitä yhteyksiä menneisyyteeni ja purkanut tunnekuormaa monin eri tavoin. Onneksi on toimivia keinoja ja menetelmiä tähän. 

Työelämän esteissä ja hankaluuksissa ei aina tajua, että jokin este oman kehityksen tiellä tai uupumuksen alkulähde saattaakin juontaa juurensa lapsuuden aikaisiin tapoihin, kokemuksiin ja tunteisiin. Tämä myös mielestäni liian harvoin otetaan esille työelämässä vaikkapa työelämän uupujien kanssa. Vielä harvinaisempaa on, että tätä menneisyyden kokemusta työstettäisiin heidän kanssaan.

Millaisia eteenpäin vieviä tai rajoittavia uskomuksia oletkaan isän kautta saanut omaan elämääsi? Mitkä isän sanonnoista ovat jääneet elämään omaan arkeesi?

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Osaatko kohdata surevan työpaikalla?

Läheisen kuolema mullistaa elämän ja työpaikalle palaaminen saattaa pelottaa tai tuntua hankalalta, jos työkaverit välttelevät tai laukovat suustaan sammakoita. Työpaikoilta usein puuttuu myös toimintamalleja surevan kohtaamiseen. Miten kohdata työpaikalla sureva, joka on menettänyt läheisensä? 
Harva osaa kohdata surevan
”Kyllä elämän täytyy vaan jatkua”, ”Kaikki saa sen verran vastoinkäymisiä osakseen, kun pystyy kestämään” tai ”Meidän täytyy varmaan työpaikalla järjestää kriisiapua muille, että ne pystyy kohtaamaan sut”.  Nämä ovat aitoja lausahduksia, joita surevat ovat kertoneet kuulleensa palatessaan työpaikalleen. Lausahdukset kertovat hyvin siitä, että monilla meistä ei ole sanoja tai mallia siihen, miten kohdata läheisensä menetystä surevan.
Esimiehellä tärkeä rooli työhön paluussa 
Hyväksi havaitut toimintamallit surevan tukemiseen ja kohtaamiseen työyhteisössä liittyvät vahvasti esimiehen rooliin ja viestintään. Surevan mahdollisen sairausloman tai muun työstä poissaolon aikana esimiehen yhteydenpito koetaan tärkeäksi ja huomaavaiseksi. Myös muiden tukitoimenpiteiden ja työjärjestelyiden suunnittelu yhdessä esimiehen ja työterveyden kanssa ennen työhön paluuta koetaan hyväksi. Valitettavan harvoin näistä vaihtoehdoista kuitenkaan keskustellaan yhdessä surevan kanssa.
Työkavereiden kohtaaminen menetyksen jälkeen
Varsinaiseen työhön paluuseen työpaikalle surevalla liittyy työkaverien ja kollegojen kohtaaminen menetyksen jälkeen. Jokainen sureva on erilainen, joten surevan yksilöllisten odotusten kuuleminen on ensiarvoisen tärkeää onnistuneessa työhön paluussa. Esimiehen on muistettava kysyä, miten sureva haluaa asiaa käsiteltävän työpaikalla tai saako asiasta yleensä kertoa muille työntekijöille. Parhaimmissa tapauksissa esimies on kertonut surevan toiveista työpaikalla ja muut pystyvät ottamaan tämän huomioon surevan palatessa työhön.
”Myös täysi puhumattomuus toisen menetyksestä koetaan epäkunnioittavaksi surevan kannalta.”
Arvostava kohtaaminen syntyy kyvystä ymmärtää surevaa
Vaikka työpaikalla olisi määritelty hyväksi havaittu ja yhteisesti sovittu toimintamalli kohdata sureva, ei arvostavaa kohtaamista silti aina synny. Aito ja arvostava kohtaaminen näyttää syntyvän surevan kannalta työelämässäkin helpoimmin silloin, kun surevan kohtaavalla on samankaltaisia kokemuksia tai hän pystyy aidosti aistimaan surevan odotukset ja vastaamaan niihin.
Joskus pelkkä kysymys siitä miten ja missä sureva haluaa menetyksestään puhua riittää synnyttämään luottamusta ja arvostusta ihmisten välille. Valitettavan usein käy kuitenkin niin, että kollegojen taholta lohdutukseksi tarkoitetut sanat ovat surevan kannalta turhia tai jopa loukkaavia. Myös täysi puhumattomuus toisen menetyksestä koetaan epäkunnioittavaksi surevan kannalta.
Työ voi auttaa unohtamaan surun
Työ itsessään voi olla surevalle merkityksellinen, koska se rytmittää elämää menetyksen jälkeen. Se myös vie ajatuksia hetkeksi pois menetyksestä. Surusta saa ikään kuin hetkeksi lepoa.
Työ näyttäisi lisäävän voimavaroja menetyksen jälkeen etenkin silloin, kun työ itsessään koetaan merkitykselliseksi, kohtaamistilanteet työyhteisön kanssa ovat onnistuneita ja mahdollisista työjärjestelyistä sekä tukimahdollisuuksista on keskusteltu surevan kanssa ennen työhön paluuta.
Viisi vinkkiä työpaikalle surevan kohtaamiseen:
1. Ota osaa
Huolehdi siitä, että työyhteisö muistaa surevaa.
2. Pidä yhteyttä – älä kuitenkaan neuvo tai ohjeista
Esimiehet ja työkaverit voivat pitää yhteyttä myös mahdollisen sairausloman aikana.
Älä tarjoa valmista mallia tai neuvoja surusta selviytymiseen.
3. Jos olet esimies, suunnittele työhön paluuta yhdessä surevan ja työterveyden kanssa
Suru ei vähennä työntekijän ammattitaitoa tai osaamista. Joillekin työ on surussa henkireikä, toiset taas tarvitsevat erilaisia vaihtoehtoa kokoaikatyölle.
4. Valmistaudu siihen, miten otat asian puheeksi
Ole arvostavasti läsnä ja pyri kuuntelemaan, jos sureva haluaa puhua.
Joskus sanat ovat turhia, katse ja halaus riittävät kertomaan osanotot.
5. Välitä surevasta, anna hänen puhua myös muistoista
Huolehdi siitä, että surevan ei tarvitse jatkuvasti puhua surustaan työpaikalla tai ettei hän joudu lohduttamaan muita. On kuitenkin tärkeää, että sureva voi puhua ja jakaa muistojaan edesmenneestä samalla tapaa kuin muutkin työntekijät kertovat perheistään ja läheisistään.
Blogitekstini on alunperin julkaistu 24.1.2018 ikuisuus.fi -sivuston blogina sekä useissa paikallislehdissä.

torstai 15. maaliskuuta 2018



Asiakas tiedä mitä tilaat – kouluttaja, valmentaja, coach ymmärrä vahvuusalueesi!


Yhtä varmaa kuin maailman jatkuva muutos on myös henkilöstön kehittämisen ja yritysvalmennuksen kentällä jatkuva uusien ammattitermien ja titteleiden tulva. Juuri nyt trendinä näyttää olevan muotoilun maailma. Yhtäkkiä kaikki henkilöstön kehittämisen parissa olevat ihmiset ovatkin tunnelmamuotoilijoita, yrityskulttuurimuotoilijoita ja uramuotoilijoita. Luennoitsijat kertovat olevansa innostajia ja oivalluttajia. Asiantuntija tai konsultti saattaa ottaa käyttöön tittelin valmentaja tai coach. Hienoa ja mahtavaa on, että nykyään jokainen voi itse määritellä sen minkälaisena haluaa näkyä ja kuulua työkentällä. Näin voidaan siis markkinoida ja brändätä itseään ja myös sitä aihepiiriä minkä kanssa kokee mielekkääksi työskennellä. Asiakkaan suunnasta nämä kaikki saattavat näyttää sekavalta. Miten ihmeessä asiakas voi tietää mitä tilaa, kun palvelun tuottajan osaamistausta ei enää olekaan niin helposti luettavissa tittelistä tai ammattinimikkeestä.

Samanlainen käsitteiden kaaos on ihan perinteisten osaamisen kehittämispalvelujen kohdalla. Luento, koulutus, valmennus, mentorointi ja coaching eivät usein asiakkaalle kerro mitään siitä miten tämä palvelu toteutetaan ja tai miten nämä vastaavat asiakkaan tarpeisiin. Jos itse olisin tilaajan asemassa, haluaisin ymmärtää mitkä näistä menetelmistä tehokkaimmin ratkaisevat oman yritykseni tarpeet osaamisen kehittämisen saralla.

Pyrin seuraavaksi hyvin lyhyesti kuvaamaan yllä olevien käsitteiden eroja siten kuin olen ne ymmärtänyt reilun kymmenen vuoden aikana ollessani koulutus-, coaching- ja valmennusalalla. Ajattelen myös, että palvelun tuottajana tai toteuttajana olisi hyvä olla tietoinen millä alueella oma työskentely on vahvinta ja luontaisinta. Tällöin voi myös paremmin auttaa asiakasta oivaltamaan millaisella palvelulla tai palveluilla päästään ratkaisemaan asiakkaan ongelmaa.

Luento on yksisuuntainen tapahtuma, jossa luennoitsija tai puhuja tuo joko pelkästään puhuen tai luentomateriaalin kanssa esille aiheita ja näkökulmia tilatusta aiheesta. Luennoitsijalla tai puhujalla on yleensä aiheesta valmiina etenemisrunko, jonka mukaan hän asiasta puhuu ja kertoilee. Nykyään monet luennoitsijat ja puhujat käyttävät osallistavia elementtejä, kuten lyhyitä pariporinoita tai kysymysten heittoja sekä yksilö- tai paritehtäviä kuulijoille. Luentoa voidaan elävöittää myös monella muullakin tavalla. Näistä mainittakoon mm. kuvat, musiikki, draamalliset osat, tanssi ja liike. Yhtenäistä näille kaikille kuitenkin on se, että luennolla olija ei itse osallistu näihin vaan tieto liikkuu pääasiassa yhteen suuntaan luennoitsijalta tai puhujalta kuulijoille.

Koulutus on pääosin valmis pidempi kokonaisuus tarkkaan kuvattuine sisältöineen, johon sinä tai organisaatiosi henkilöstö voi ilmoittautua ja osallistua. Koulutuksen sisällöt ovat etukäteen tiedossa ja niihin harvoin voi yksittäinen osallistuja vaikuttaa. Koulutuksesta saa yleensä todistuksen ja moni koulutuskokonaisuus on nivottu opintopisteisiin. Joidenkin koulutuskokonaisuuksien kautta saat myös virallisia sertifiointeja tai voit käyttää opintokokonaisuuden jälkeen jotakin ammattinimikettä. Koulutuksen sisällä voidaan käyttää monenlaisia menetelmiä.

Mentorointi on oiva tapa tuoda esiin myös yrityksen sisäistä osaamista. Mentoroida voi yrityksen sisällä vaikka vain tietystä hallitsemastaan osaamisalueesta. Mentorointi voi olla kahden tai useamman henkilön välistä vuoropuhelua tai keskustelua ja sparraamista. Tällöin puhutaan vertaismentoroinnista, jolloin ei oleteta että keskustelijoilla olisi ohjausalan koulutustaustaa. Jos taas henkilö on ammattimentori, voi häneltä odottaa jonkinlaista ohjauksellista taustaosaamista. Vanha tapa ajatella tiedon ja osaamisen siirtymistä yhdensuuntaisena mentorilta ja mentoroitavalle eli aktorille. Vertaismentoroinnissa tieto ja taidot liikkuvat molempiin suuntiin.

Valmennus (engl. training) voi olla lyhyempi tai pidempi kokonaisuus, jossa on määritelty aihe ja sisällöt. Valmennus rakentuu aina organisaation tai yksilöiden osaamiselle, jonka päälle valmennus luodaan. Valmennus on aina monisuuntainen, jossa tieto ei liiku pelkästään valmentajan ja osallistujien välillä vaan myös osallistujien kesken. Valmentajan (eng. trainer) tulee ottaa selville osallistujien osaaminen joko ennen valmennusta tai viimeistään valmennuksen aikana. Siksi valmentajalta voi vaatia erialaisia fasiloitointi- ja menetelmätaitoja, joilla hän saa osallistujien sisäisen tiedon ja osaamisen esille. Menetelmien, keskustelujen, fasilitoinnin ja harjoitteiden kautta osallistujat saavat käsiteltävästä aiheesta käytännön kokemusta ja oivaltavat miten aihe nivoutuu omaan työarkeen. Pelkkä asioiden esille nostaminen tai puheella oivalluttaminen eivät siis tässä määrittelyssä ole valmentamista.

Muistan hyvin erään valmennuspäivän, jossa tilaaja ilmaisi hyvin napakasti ajankäytön kehittämiseen liittyvän valmennuksemme alkupuolella ettei hän ole tilannut fasilointia vaan meidän asiantuntijuuttamme. Emme siis tuolloin osanneet tarpeeksi hyvin valmennuksen alussa tuoda esille sitä, että fasilitoimalla tekisimme näkyväksi tiimin sisällä osaamisen käsiteltävästä aihealueesta. Tämän osaamisen päälle rakentaisimme valmennusta ja toisimme samalla aiheesta lisäosaamista. Valmennuksen päättyessä tilaaja antoi palautetta, että tällä tavoinhan me pääsimme pidemmälle valmennuksessa kuin hän osasi edes olettaa. Mielestäni onkin resurssien tuhlausta tuottaa valmennusta asiakkaalle osa-alueisiin, jotka jo taidetaan hyvin.

Onnistuneen valmennuksen näkökulmasta valmentajalla tulisi siis olla syväosaamista valmennettavalta osa-alueelta, jolloin hän voi tarvittaessa tuoda syvempää tai laajempaa ymmärrystä aiheesta osallistujille vaikka se ei olisi kirjattukaan valmennuksen sisältöihin. Olen törmännyt myös tilaajan roolissa valmentajiin, jotka eivät ota selvää mitä osallistujat asiasta jo tietävät ja osaavat tai miltä alalta osallistujat tulevat. Ajattele, jos urheiluvalmentaja alkaisi ohjata ja neuvoa urheilijaa siten, ettei hän tietäisi urheilijan lajia tai taitotasoa ja aloittaisi siitä mikä hänelle valmentajana on oma mukavuusalue.

Coaching sotketaan usein juuri valmentamiseen. Coaching on kokonaisvaltainen kehittämisen menetelmä, jossa ammatticoachilla on oman koulutustaustansa lisäksi koulutus coachingin ydintaitoihin ja –menetelmiin. Coachausta hyödyntävätkin yritykset, jotka ovat oivaltaneet, että yksilöiden ja tiimien itseohjautuvuus on iso osa yrityksen kilpailuetua. Coach ei luo valmiiksi prosessin sisältöjä, vaan aiheet ja sisällöt tulevat coachattavalta yksilöltä tai ryhmältä. Coachausprosesseissa on hyvinkin vaihtelevia sisältöjä ihmisen kokonaisvaltaiselta kehittymisen saralta. Coach ei siis välttämättä ole kaikkien käsiteltävien sisältöjen asiantuntija vaan hän ennen kaikkea avartaa coachattavan ajattelua. Coach auttaa tavoitteen tai suunnan selkeyttämisessä ja askeleiden konkretisoimisessa kohti tätä päämäärää. Yritysten talentit osaavat hyödyntää coachausta osana omaa kehitystään. Sisällöt coachauksessa ovat tosiaan moninaiset ja koskettavat  usein sekä työelämän ja oman henkilökohtaisen kasvun aiheita. Erään coaching-prosessimme tuloksista ja tuotoksista kertoo tämä alla oleva asiakkaani kuvaus: 

"Coaching-keskustelujen kautta olen saanut konkretisoitua ja tuotteistettua omaa osaamistani. Tuotteistamisesta on ollut hyötyä myös yrityksen sisäisessä kommunikoinnissa. Pystyn nyt paremmin, tiiviimmin ja selkeämmin viestimään osaamiseni myös asiakasprojekteissa. Coaching-tuokiot ovat mahdollistaneet ajan ja paikan,  jossa olen voinut pallotella ja selkeyttää ideoita.  Olen pystynyt luomaan konkreettiset askeleet omalle kehittymiselle.”
- Jarno Ojala, UX tutkija, Filosofian tohtori, Vincit

Asiakkaan suunnasta ajatellen on toisaalta sama mitä käsitteitä osaamisen kehittämispalveluista käytetään kunhan sekä tilaaja että palvelun tuottaja ymmärtävät asiat samalla tavalla. Tilaajalle on kuitenkin aina tärkeintä, että palvelu vastaa heidän tarpeisiinsa ja osaaminen kasvaa ja tuottaa tulosta.

Useissa kehittämisen palvelukokonaisuuksissa pystytään käyttämään useampiakin menetelmiä. Moni coach voi tehdä coachauksen lisäksi valmennusta sekä koulutusta. Palvelun tuottajana tai toteuttajana meidän kuitenkin tulisi olla tietoisia omista vahvuusalueistamme. Itse ihailen aina niitä upeita puhujia ja luennoijia, jotka pelkällä puheellaan saavat ihmisiä innostumaan. Oma vahvuuteni löytyy ehdottomasti valmentamisen coachingin puolelta. Minulle on äärettömän merkityksellistä vuorovaikutteisuuden luominen ja ikään kuin kädet savessa työskentely asiakkaan kanssa. Se toki vaatii pidempää yhteistyösuhdetta ja luottamuksen rakentamista, jonka huomaan olevan omassa työssäni erityisen tärkeää.

Tässä alla vielä tiivistettynä muutamia muitakin henkilöstön tai yrityskulttuurin kehittämiseen liittyviä palveluja. Toivon kaikille iloa ja intoa henkilöstön ja yrityskulttuurin kehittämisen parissa.






tiistai 10. lokakuuta 2017

ITSENSÄ JOHTAMISEN JA ITSEOHJAUTUVUUDEN HARHA!


Minua on viime viikkoina pyydetty useaan tilaisuuteen puhumaan tai pitämään workshop -työskentelyä itsensä johtamisesta, koska työskentelen aiheen parissa päivittäin asiakkaitteni kanssa.

Mitä se itsensä johtaminen ja itseohjautuvuus ja sitten oikein on?

Itsensä johtaminen koostuu monesta osa-alueesta. Monessa yhteydessä olet saattanut kuulla tai lukea, että itsensä johtaminen on oman mielen johtamista. Omaa mieltä ei voi kuitenkaan johtaa ymmärtämättä omia tunteita ja tunteita ei taas voi ymmärtää täysin ilman, että ymmärtää omaa historiaansa.

Lyhyesti sanoisin, että itsensä johtaminen on omien tunteiden ja toimintaa ohjaavien motiivien tunnistamista, niiden syvällistä ymmärtämistä ja niiden valjastamista käyttöön arjessa. Itsensä johtaminen on myös aktiivista toimintaa kohti omaa hyvinvointia. Se on taitoa katsoa omaa elämäänsä eteen- ja taaksepäin sekä nykyhetkeen. Meidän sisäiset motiivimme, syvimmät toimintamallimme sekä arvomme syntyvät jo lapsuudessa, jolloin tärkeimmät ajurit oman hyvinvoinnin ja elämänlaadun parantamiseen löytyvätkin aikajanallamme menneisyyden tapahtumien merkityksen oivaltamisesta ja tämän hetken tunteistamme. Tunteet taas ovat osittain sidoksissa menneisiin kokemuksiin. Tunteet ilmenevät meille erilaisina tuntemuksina ja usein myös kehollisina kokemuksina.

Ympäristömme siis muokkaa meitä vahvasti jo heti syntymästämme saakka. Joskus ympäristön toiminta, ihmiset ympärillämme tukevat meidän omia luontaisia vahvuuksiamme ja geneettisen perimämme kautta saatuja ominaisuuksia. Joskus taas ympäristömme ja siinä olevat ihmiset voivat olla niin vahvoja, että ne ohjaavat meitä toiseen suuntaan, jolloin meidän aikuisenakin voi olla vaikea yksin tunnistaa oma hyvä muiden odotuksista ja toiveista.  Tämä sama pätee kaikessa elämässämme sekä työssämme että vapaa-ajallamme.

Itsensä johtaminen ajatellaan usein myös ajankäytön suunnittelun ja tehokkaan toiminnan prosesseina, jota se ei kuitenkaan pelkästään ole. Termeinä itsensä johtaminen ja itseohjautuvuus ohjaavat meitä helposti ajattelemaan, että tuo taito olisi täysin sisäsyntyistä tai sen oppisi noin vain ajattelemalla itsekseen. Itsensä johtamista ei voi opetella pelkästään yksin. Olemme muovautuneet ympäristömme ja siellä olevien ihmisten kautta. Omalla matkallamme ymmärrykseen siitä mikä meille itsellemme oikeastaan onkaan parasta tarvitsemme jälleen muita ihmisiä meille peiliksi, rinnalla kulkijoiksi, oppaiksi ja ohjaajiksi.

Minulla on ollut ilo kulkea reilut kymmenen vuotta monissa organisaatioissa ihmisten kehittymisen ja itseohjautuvuuden matkalla. Yksi näistä organisaatioista on ohjelmistofirma Vincit, joka on oivaltanut, että itsensä johtamiseen voi saada osaamista ja näkökulmia myös muualta kuin organisaation sisältä. Itseohjautuva organisaatio ei siis synny sanoista vaan teoista ja siitä, että yksilöiden omalle kasvulle järjestetään oikeasti aika, paikka ja oikeat menetelmät. Vincitillä olen toiminut coachina nyt jo neljättä vuotta ja on ollut mahtavaa nähdä ihmisten oivalluksia ja steppejä aidon itsensä löytämisen suuntaan. Löytämisen riemu tuo mukanaan hyvinvointia, kykyä tunnistaa omia päätöksentekoprosesseja ja varmuutta kulkea oikeaan itselle terveeseen ja toimivaan suuntaan. Siihen suuntaan missä oma , persoona, osaaminen, kompetenssit, potententiaali ja positiivinen energia kohtaavat.

Oman tien löytäminen eivät valitettavasti aina ole helppoa ja mukavaa. Joskus matkalla löytyy huikeita ilon aiheita ja joskus kipeitä muistoja ja jopa traumaattisia kokemuksia. Kaikkea aiheita meidän ei tarvitse eikä ole aihetta aina purkaa auki, mutta näiden asioiden vaikutuksen ymmärtäminen on tärkeintä siksi, että pelko tai häpeä ei ohjaisi toimintaamme ja valintojamme, jolloin emme pääsekään sinne alueelle missä oma hyvinvointimme ja energiamme asuu.

Jatkuvasti omalla epämukavuusalueella olo kasvata ketään vaan ennemminkin stressaa ja kuormittaa. Jos siis laajennammekin sitä aluetta missä voit hyvin, lisääntyy myös oma jaksaminen. Silloin meillä on paremmin voimavaroja ja energiaa hypähtää hetkeksi myös sille niin kutsutulle epämukavuusalueelle. Ja näitä ei niin mukavia alueita meillä tulee aina olemaan jonkin verran työssä sekä vapaa-ajalla.

Jos joku väittää, että itseohjautuvuuteen tai itsensä johtamiseen voidaan antaa kaikille samat vinkit ja neuvot, väitän vastaan. Vinkkejä ja neuvoja on tämä maailma pullollaan. Matka itsensä johtamiseen on oppimisprosessi, joka ei ole pikataival eikä kaikille samanlainen reitti. Onneksi osa organisaatioista ja yrityksistä on tämän jo oivaltanut ja panostaakin jo siihen, että tähän on apuja ja osaamista on tarjolla jatkuvammin ja siten jokaiselle yksilölle myös oikea-aikaisemmin. Samat kehittymisen aiheet ovat meillä jokaisella käsittelyssä eri aikoihin. Me olemme matkallamme eri kohdassa ja tarvitsemme siten erilaista ohjausta ja oivalluttamista eri aikaan ja eri tavoin. Jollekin sopii keskustelu, toinen pääsee eteenpäin oivalluttamisen työkaluja hyödyntämällä, toinen taas sujahtaa oppimisen ja oivaltamisen äärelle parhaiten pienryhmässä. Varmaa kuitenkin on, että oikeasti itsensä johtamista harjoitellaan käytännön teoissa ja vuorovaikutuksessa muiden kanssa, työssä ja vapaa-ajalla. Ympäristön palaute, omat positiiviset tuntemukset, henkilökohtaisen tekemisen sujuvuus sekä jaksamisen ja energian lisääntyminen ovat niitä, joista voit lukea miten olet edennyt itsensä johtamisen tiellä. 


sunnuntai 20. elokuuta 2017


MITEN KÄSITTELEN LAPSENI KANSSA JÄRKYTTÄVIÄ TAPAHTUMIA JA KUOLEMAA?

Vanhemman vastuu ja keinot traumaattisissa tilanteissa

Kuuntelin viikonloppuna 10-vuotiaan poikani ja hänen kavereidensa keskustelua, joka koski perjantaina Turussa tapahtunutta väkivaltaista ja varmasti meitä kaikki järkyttänyttä tapahtumaa. Puuttumatta tässä lasten keskustelun yksityiskohtiin, halusin herätellä meitä vanhempia siihen, miten omalla toiminnallamme voisimme tukea ja auttaa näitä mahdollisesti järkyttävän tapahtuman median kautta nähneitä tai tilanteessa olleita traumatisoituneita tai sijaistraumatisoituneita lapsiamme. On hyvä nähdä, että nämä ajatukset ja vinkit toimivat myös läheisensä kuten vanhempansa tai sisaruksensa  menettäneiden lasten kanssa. Toimin työssäni ja vapaaehtoistyössäni välillä myös paljon lapsensa menettäneiden vanhempien ja perheiden kanssa, joten tämä aihe on minulle myös sitä kautta tärkeä ja läheinen.

Tässa alussa haluan tuoda esille sen, miten kaksi traumoihin erikoistunutta psykologia Sara Hedrenius ja Sara Johansson ovat kiteyttäneet trauman käsitteen. Hedrenius ja Johansson toimivat Ruotsin Punaisessa Ristissä ja molemmat ovat työskennelleet muun muassa Thaimaan tsunamikatastrofin ja Norjan Utøyan terroriteon uhrien kanssa.

“Trauman synnyttää tapahtuma tai elämäntilanne, joka on valtava ja kontrolloimaton ja joka saa aikana äärimmäisen psyykkisen rasituksen. Trauman ytimessä on avuttomuuden, voimakkaan kauhun, pelon ja vihan tunteet.”

Traumaattisella tapahtumalla tarkoitetaan tilannetta, jossa henkilön tai hänen läheistensä henki, terveys tai fyysinen koskemattomuus on uhattuna. Lapsi voi siis traumatisoitua ollessaan itse tapahtumapaikalla siten, että hän tai hänen läheisensä kokee uhkaavaa väkivaltaa tai kuolee. Sijaistraumatisoituneita voivat olla kaikki uhrien omaiset ja läheiset, tapahtuman kauempaa nähneet tai median välityksellä siitä tiedon saaneet sekä tietenkin auttamistyössä mukana olevat henkilöt.

Vanhempien tärkein tehtävä on suojella lastaan. Suojeleminen on fyysistä läsnäoloa, läheisyyttä ja turvan luomista. Suojeleminen ei tarkoita sitä, että yrittää piilottaa tapahtumat vaan se, että tapahtumista ja tilanteista kerrotaan rehellisesti ja lapsentasoisesti. Tämän oivaltaminen mikä on lapsentasoista voi toki osalle vanhemmista olla hankalaa. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vielä erillisen blogin, mutta ohjenuorana voi olla se, että vastaa lapsen kysymyksiin rehellisesti. Tällaisten ikävien tapahtumien jälkeen on paljon kysymyksiä, joihin emme itsekään osaa antaa vastausta ja silloin rehellinen vastaus vanhemmilta on, että tuota asiaa en tiedä tai tuohon minulla ei ole vastausta. Joskus voi antaa lapsen itse vastata asioihin, joihin meillä ei ole varmaa tietoa, esimerkiksi jos lapsi kysyy mihin kuollut ihminen meni, voi esittää lapselle kysymyksen: Mitä sinä ajattelet minne hän on mennyt? Lapsella on luontainen kyky mielikuvituksensa kautta löytää lohdutusta.

Kouluikäinen lapsi ei enää välty kuulemasta ja näkemästä kaikkia niitä ikäviä ja hirveitä tapahtumia, joita tällä hetkellä maailmassamme tapahtuu. Jos he eivät näe niitä itse, he saattavat kuulla kavereilta tai heidän vanhemmiltaan. Meidän tulisi olla valmiina käymään keskustelua lapsen kanssa myös silloin, kun itse emme ole siihen varautuneet.

Ensin meidän vanhempina on hyvä tunnistaa miten järkyttävä tapahtuma vaikuttaa itseemme ja millaiset reaktioita se meissä itsessämme aiheuttaa. Se aiheutuuko jostakin järkyttävästä tapahtumasta tai läheisen kuolemasta traumaa henkilölle riippuu hyvin monista tekijöistä, näitä ovat mm. biologiset, psykologiset, eksistentiaaliset ja sosiaaliset tekijät. Ratkaisevaa on kuitenkin tapahtuman merkitys yksilölle. Joku voi traumatisoitua nähtyään tapahtumat televisiosta toinen taas ei traumatisoidu vaikka on ollut paikalla.

“Vaikka kaksi ihmistä joutuu osallisiksi täysin samaan tapahtumaan, he reagoivat eri tavoin – sekä akuuttivaiheessa että pidemmän päälle.”

Nykyaikaisessa trauman ja kriisin tutkimuksessa onkin pyritty selvittämään mikä auttaa ja vahvistaa koettelemuksia vastaan. Luin taannoin pitkittäistutkimuksesta, jossa tutkittiin sodan kauheuksia kohdanneita lapsia. Heidän selviytymiskykynsä oli sitä parempi mitä enemmän he saivat olla vanhempiensa ja perheen lähellä fyysisesti vaikka kokivatkin erittäin raakoja ja järkyttäviä tapahtumia. Toipuminen ja selviytyminen oli hankalampaa niille lapsille, jotka erotettiin omista vanhemmistaan.

Lapsen ja aikuisen välinen kiintymyssuhde onkin erittäin tärkeä käsite ja olennainen osa selviytymisen kannalta kaikissa traumaattisissa tapahtumissa. Kiintymyssuhde lyhyesti avattuna tarkoittaa siis sitä miten lapsi on saanut syntymästään saakka vanhemmiltaan tai huoltajiltaan vastetta omille tarpeilleen. Kuinka lapsen itkuun on reagoitu, miten lapsi on saanut katsekontaktia ja kosketusta. Pieni lapsi ei koskaan itke turhaan, hän tarvitsee aina lohduttavaa ja suojelevaa aikuista ja myös fyysistä läheisyyttä. Näin kiintymyssuhde muodostuu sekä aikuisen että lapsen välille. Jos aikuinen itse ei ole omassa lapsuudessaan saanut omilta vanhemmiltaan riittävää läheisyyttä ja vastetta tunteilleen sekä tarpeilleen, voi aikuisella itsellään olla hankala löytää keinoja auttaa lasta. Haastavaksi meille aikuisille tämän tunnistamiseksi tekee se, että kiintymyssuhteen luomisen tärkein aika sijoittuu varhaislapsuuteen, jolloin meillä ei ole vielä sanoja näille tunteille tai kokemuksille.

Kuulen usein ihmisten puhuvan ja luin taas jälleen lehdistä Turun tapahtumankin jälkeen, että arjen jatkuminen on parasta hoivaa ihmisille. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että traumatisoituneelle arki ei ole enää sama. Jotain on oleellisesti muuttunut. Traumatisoitunut voi hetkessä palata tilanteeseen uudestaan ja jälleen kokea tunteet vahvasti tai jopa vahvemmin kuin itse tapahtuman aikana. Sekä traumatisoituneiden ja sijaistraumatisoituneiden lasten kanssa meidän tulisi olla herkkiä kuulemaan arjessa ne signaalit milloin lapsi kaipaa fyysistä läheisyyttä tai sanoitusta tapahtuneelle tai tunteilleen. Jos jatkamme arkeamme kuin mitään ei olisi tapahtunut, jätämme myös lapsiltamme mahdollisuuden eheytyä järkyttävien tapahtumien jälkeen.

Ihmisten kokemukset, tunteet ja reaktiot traumaattisen tilanteen jälkeen siis vaihtelevat. Meille on tyypillistä, että arvioimme toisen trauman syvyyttä omien reaktiomalliemme kautta. On siis hyvä muistaa, että samassa perheessä olevat lapsetkin voivat kokea ja käsitellä asioita eri tavoin. Läheisen kuoleman kokenut lapsi saattaa leikkiä hautajaisia tai esittää itse kuollutta. Tämä on lapsen normaali ja luonnollinen tapa käsitellä kuolemaa.  Tätä ei siis kannata säikähtää. Nämä ovat vahvojen tunnereaktioiden ohella niitä signaaleja arjessa, jotka kertovat että on aika pysähtyä lapsentasoisesti käsittelemään aihetta.  Apua voi tarvittaessa pyytää ammattiauttajalta tai neuvola- ja koulupsykologilta. Jos oireet ja tunnereaktiot jatkuvat samankaltaisina tai lapsi on nähnyt väkivaltaiset tapahtumat paikan päällä on, aina hyvä saada lapsi ammattiauttajien pariin omien vanhempien tuen lisäksi.

National Child Traumatic Stress Network & National Center for PTSD on listannut tyypillisimmät ihmisten reaktiot ja traumaattisen tilanteen jälkeen.

Kooste tavallisista reaktioista järkyttävissä tapahtumissa 

Fyysisiä reaktioita ovat

- sydämentykytys
 tihentynyt hengitys
- jännittyneet lihakset
- pahoinvointi
 suun kuivuminen
- laajentuneet pupillit
- aiemmin tiedostamattomien voimien käyttöönotto
-  lihasjännityksen laukeaminen

·      Henkisiä reaktioita ovat

- tarkentunut mutta rajoittunut käsityskyky
- hämmennys ja sekavuus
- vaikeudet omaksua uutta tietoa

Tunnereaktiota ovat

-  intensiivinen kauhu
-  intensiivisen turvallisuuden ja läheisten luon olemisen kaipuu
-  pelko
-  kiukku ja ärtymys
- syyllisyys ja viha
- intensiivinen ilo ja helpotus
- tunteiden laimentuminen ja puuttuminen
- intensiivisen läsnäolon ja haasteen edessä olemisen tunteet
- levottomuus ja ahdistus
- optimismi: luottamus siihen, että olemassa olevat ongelmat voi ratkaista
  
Tutkimukset osoittavat, että varhaiset järkyttävät tapahtumat erityisesti lapsen emotionaalinen laiminlyönti haittaavat lapsen oksitosiinijärjestelmän kehittymistä. Häiriöt oksitosiini järjestelmän toiminnassa lisäävät riskiä saada myöhemmin traumaperäinen stressihäiriö. Traumanjälkeinen stressihäiriö, post-traumaattinen stressihäiriö (PTSD) on ahdistuneisuushäiriöihin luokiteltu psykiatrinen häiriö, joka saattaa kehittyä traumaattisen tapahtuman kokemisen tai todistamisen seurauksena. Tällöin tarvitaan useimmiten ammattiauttajien apua.

Täältä saat lisätietoa aiheesta:



keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

AIKATAULUTUKSEN KIROUS JA VANKILA


Kesälomakausi lähenee ja erilaiset tapahtumat sekä ystävä- ja sukulaisvierailut lisääntyvät meillä Suomessa juuri näin kesäaikaan. Ystävänä ja sukulaisena olen kesäisin ärsyttävä ja hankala, koska en pysty enkä halua varata kalenteriini kaveri- tai perhetapaamisia ennakkoon. En myöskään ole koskaan tarkkaan suunnitellut mitä lomalla teemme minäkin päivänä vaan kurkistanut illalla sääennustetta ja aamulla vielä säätilanteen varmistus, jolloin päätös päivän seikkailusta syntyy.

Kyläilyt ja vierailut onnistuvat loma-aikaan meille parhaiten siten, että edellisenä tai samana päivänä soittelee olemmeko kotosalla. Talvella ja työssä kalenterini ja menoni on päivittäin aikataulutettua, joten kaipaan vapaalle ja lomille tilaa ilman sovittuja päiviä tai kellonaikoja. Minulta on turha loma-aikana odottaa, että voisin päättää vaikka varastojen ja kaappien siivousajasta viikkoja etukäteen. Teen sen kuitenkin fiiliksen ja varsinkin säätilan mukaan.

Viime syksynä teimme perheen kanssa päätöksen, että myös aikataulutetut viikonloppuharrastukset saavat jäädä sekä meiltä aikuisilta että perheen pienimmältä. Keskitymme tekemään viikonloppuisin niitä asioita, joista koemme juuri sinä päivänä hyvää oloa. Niinpä viikonloppuisin suuntasimme yhä useammin metsään, kansallispuistoihin ja luontopoluille. Luonnossa liikuimme kelien ja oman jaksamisen mukaan. Välillä toki oltiin kotonakin ihan vain takkatulen ääressä kirjaa lukien ja tekemättä mitään sen kummempaa kuin kotihommia. Tuo päätös vaikutti myös siihen, että jätimme yhteisen ja mukavaksikin koetun tanssiharrastuksen tauolle. Meille aikatauluttamisen purkaminen oli isompi ja tärkeämpi asia kuin jatkuva viikonloppuiltapäiviä katkaiseva tanssitreeni vaikka se meille molemmille aikuisille tärkeä asia olikin. Nyt kokonaisen kauden tätä testattuamme, koemme että olemme saaneet lisää perheen yhteistä aikaa sekä hyvinvointia monessa muodossa.

Olen viime aikoina oivaltanut ja pystynyt sanoittamaan sitä mistä oma niin sanottu hetkessä elämiseni ja tekemiseni on perua. Monet tavat ja ajatusmallithan syntyvät ja juurtuvat meihin lapsuudessa.

Lapsuuteni maisemissa maaseudulla työhön ja tehtäviin vaikutti pääosin säätila. Muistan, kun oma isäni piti sääpäiväkirjaa almanakkaan ja vertaili millaista säätä minäkin vuonna tähän aikaan olikaan ollut. Maatalon työt olivat melko samankaltaisia ja toteutuivat syklisesti vuodesta toiseen. Päivän töissä oli tietty rytmi varsinkin eläinten kanssa, mutta viljan kylvö ja perunoiden laitto sekä heinänteko vaativat tietyt olosuhteet. Niinpä päivän ohjelma saattoi muuttua sen mukaan mikä säätila oli. Suunnitella ei voinut kovin pitkään etukäteen ja suunnitelmat saattoivat myös muuttua yllättävän säämuutoksen takia. Illalla tutkittiin sääennustetta ja aamulla vielä varmisteltiin tarkkailemalla luontoa ja sen tuomia merkkejä mitä työtehtäviä tänään päästään tekemään. Aina ei ennalta sovittu uimareissu toteutunutkaan, kun oli saatava heinät tehtyä ennen ukkosen tuloa. Tai keväällä kaverien kanssa sovittu pyöräretki siirtyi perunakoneen päällä istumiseen, kun keli oli silloin juuri kohdillaan siihen työhön. Töitä tehtiin maalla välillä oikein urakalla. Usein tietyt kevättyöt vaativat miltei ympäripyöreitä päiviä. Samoin kesällä heinänteon aikaan työskenneltiin päivin ja öin. Heinäntekourakan jälkeen oli pidempi tauko tiedossa. Palkintona urakoinnista saimme nauttia leppoisia päiviä järven rannassa uiden ja saunoen.

Miten tämä kaikki sitten vaikutti minuun? Opin joustavuutta, tilanteeseen mukautumista, urakkamaista työntekoa, syklistä työnsuunnittelua sekä aikataulujen muuttumista ja monta muuta nykyisessäkin työmaailmassa tarvittavaa ominaisuutta. Vaikeinta on ollut tottua siihen, että nykyisessä työssäni en voi arjessa tehdä muutoksia pelkästään säätilan mukaan. Asiakastapaamiset ja valmennukset on aikataulutettava ennakkoon. Parisuhteessa on ollut mielenkiintoista huomata miten erilaiset aikakäsityksemme sekä toimintamallimme ovat muuntautuneet ja muokkautuneet yhteisen elämämme aikana. Mitkä niistä ovat pysyvämpiä, itselle eräänlaisia selviytymiskeinoja ja mitkä taas sellaisia, joista olen valmis joustamaan.

Huomaan lisäksi, että pohjimmiltaan maalaistyttönä kaipaan paljon ulkona liikkumista sekä oleilua. Olenkin jo vuosia tehnyt coaching- ja ohjaustyötä muuallakin kuin sisätiloissa. Toki silloin kuuntelen asiakkaan toiveita sekä näkökulmia, onko luonnossa liikkuminen hänelle voimia antavaa ja mitä hyvää se hänessä vahvistaa. Monissa tutkimuksissa on pystytty osoittamaan, että luonto ja luonnossa oleilu laskevat stressitasoa myös niiltä, joille luonnossa liikkuminen ei ole tuttua ja eikä luontevaa. Tutkimusten mukaan parhaat terveyshyödyt luonnosta saa toistuvilla käynneillä. Meille toistuvuus on kuitenkin jotain muuta kuin ennalta sovittua ja määrättyä.  

Tärkein asia tässä kokonaisuudessa on kuitenkin se, että annan itselleni ja perheelleni mahdollisuuden tehdä asioita, joita yhdessä koemme juuri siinä hetkessä tärkeäksi tai meille voimaa tuoviksi.  Hetkessä elämisen ja hetkessä toimimisen merkitys on eräällä tavalla kasvanut minuun kiinni lapsuuden maisemissa.

Ihanaa kesää kaikille ja terveiset täältä lapsuuden maisemista Itä-Suomesta kukkaniittyjen ja kirkkaiden vesien ääreltä!