EI NIIN KIILTOKUVAISÄ

Nostelen muovikasseja auton takakonttiin ja ajan kierrätyspisteelle vähintään viidennen kerran tänään. Kehostani irtautuu jotain helpottavalta tuntuvaa jokaisen kierrätyskontin nieluun pyörähtävän vaate- ja lakanapussin jälkeen. Ihmisen elämä tiivistyy elämän loppuvuosina olennaiseen: lähimpiin ihmisiin, elämää helpottaviin lääkkeisiin, ruoka- ja vuorokausirytmiin ja siihen mikä on ollut aina tärkeää. Se tärkeä on isälleni ollut musiikki. Musiikki, jota hän nykyään kuuntee vain radiosta. Kaikki muu on toissijaista ja merkityksetöntä.

Isäni aloitti bänditouhut veljensä ja parin muun ystävän kanssa murrosiän kynnyksellä. Bändi, jossa isäni oli rumpali ja veljensä Pepe kitaristi, matkasi Kleinbussilla musisoimassa opiskeljabileissä sekä tanssipaikoilla. Esiintymisen ja treenien kautta osaaminen karttui ja into musiikkiin sekä esiintymiseen vain lisääntyi.

Isäni ollessa armeijassa oma ukkini, isän isä kuoli sydänkohtaukseen. Muut sisarukset asuivat jo omillaan. Nuorin veli ja isäni asuivat edelleen kotona. Isäni päätti lunastaa osuudet kaikilta muilta neljältä sisarukselta. Se tietenkin vaati ison lainaosuuden ja paljon työtä. Esiintyminen ja soittaminen jäivät. Tuli perhe, lapsi ja maatila ja suvun vanhimmat naiset mukana: mummoni sekä isotätini. Rummut menivät myyntiin.

Kun olin alle kouluikäinen, isän kainaloon oli kiva kavuta päiväunille. Joskus iltaisin isä rapsutteli selästä ja kertoi omia sepittämiään satuja, joissa seikkailimme veljeni kanssa. Vielä ala-asteen ensimmäisillä luokilla elämä tuntui helpolta ja ajattelin, että meillä oli ihana ja turvallinen perhe. 

Parin kuukauden ikäisenä olin mukana äidin ja isän kanssa telttaretkellä kalliorannalla. Kävin isän kanssa isompanakin kalassa, verkoilla ja tuulastamassa. Musiikkiakin kuunneltiin paljon yhdessä kelanauhurilla. 

Maatilalla tehtiin perheen kanssa töitä silloinkin, kun kaverit touhusivat jotain muuta kivaa. Välillä ärsytti ja suututti, kun en päässyt mihinkään harrastukseen. Isä sanoi, että jos harrastatte, etsikää omat kyytinne tai menkää kävellen hän ei kuljettele ketään. Matkaa oli harrastuksiin yli viisi kilometriä. Talvella auraamattomat tiet estivät myös moneen harrastuksiin lähdön. Hän ei tukenut tai avustanut mitään harrastuksiamme tai menojamme rahallisesti eikä kyytiapua tarjoamalla. Kelpasimme kyllä edelleen veljeni kanssa töihin, joita edelleen riitti maatilalla.

Oman murrosikäni kynnyksellä olisin erityisesti kaivannut isän läheisyyttä ja hyväksyntää. Ehkäpä hän ei osannut suhtautua naiseksi muuttuvaan tyttäreensä ja siten välit etääntyivät kuten jollakin tapaa on kai tarkoituskin murrosiässä. Isän selkäleikkaus ei onnistunut toivotulla tai hän ei kenties osannut kuntouttaa itseään ja niin hän joutui luopumaan maatilastaan. Toimettomuus johti lisääntyneeseen alkoholinkäyttöön ja sitä kautta myös riitoihin ja erimielisyyksiin äidin kanssa. 

Vanhempien eron jälkeen isän juominen jatkui ja hänen uusi parisuhteensa vain pahensi sitä. Maatilan myynnissä saatu omaisuus hupeni ja yllättäen ”ystäviä” oli runsain mitoin juhlijan seurana. Meille kahdelle vanhemmalle lapselle ei tukea edelleenkään herunut ei henkisesti eikä rahallisesti. Tuskallisimmin itkin itse minulle rakkaan kesämökkimme myyntiä, josta saadut rahat nekin vain katosivat jonnekin.

Tukea ei siis tullut millään tavalla opiskeluaikanani. Äiti oli muuttanut eteläiseen Suomeen ja Joensuussa opiskelujeni ohessa jouduin välillä ottamaan pienimmät sisarukset turvaan isän luota, kun sinne mennessä molemmat aikuiset olivat karmeassa kunnossa. Yritin saada myös tuolloin apua sosiaalitoimelta ja teinkin useasti lastensuojeluilmoituksen isäni uusperheestä. Lopulta päätin, että antaa olla en vain jaksa enää yhtään.

Omien lasteni Iljan ja Enjan synnyttyä kävimme taas Itä-Suomessa isäni luona, jotta myös lapset saisivat luoda suhdetta ukkiin. Jouduin joka kerta pettymään. Jos ei isäni ollut humalassa oli hänen silloinen puolisonsa sekaisin. Lopulta isäni erosi uudemman kerran ja muutti asumaan yksin. Hänen juomisensa katkaisi meille suurista suurin menetys: pienen Enja-tyttäreni kuolema. Enjan kuoleman jälkeen isä sanoi, että hänen olisi kuulunut kuolla eikä Enjan. Jollakin tasolla hän pyysi ehkä anteeksi tekojaan minulta. Siinä surussani en kuitenkaan sitä itsesääliä kestänyt ja minusta se ei ollut oikeutettua häneltä.

Isän juominen tuli siis kerralla päätökseen. Sen jälkeen ei ole mennyt kurkusta alas edes saunaolut. Hänen kuntonsa oli jo rapistunut ennen tätä juomattomuuspäätöstä runsaan alkoholinkäytön ja aivoinfarktien yhteistuotoksena. Aloimme taas piipahtaa silloin tällöin ukin luona lasten kanssa. Silti isätytär -suhde oli edelleen ylläpitämäni hoivasuhde. Olen jäänyt kaipaaman isällistä tukea ja isän aitoa kiinnostusta tekemisiini sekä mielenkiinnon kohteisiini. Lapsenlapsista hän muistaa kyllä aina kysyä. He ovat isälleni rakkaita.

Soitan ovikelloa isänpäiväkakku kädessä. Huudan postiluukusta isälleni, että olen täällä oven takana, tuletko avaamaan oven. Kuulen hänen huutavan jotain. En saa selvää ja odotan vielä hetken. Ovi ei aukene. Haen alakerrasta lähihoitajan, joka avaa oven. Isä makaa sängyllä eikä pääse ylös. Ihan samoin kuin viime kesänä, kun tulin käymään Outokummussa. Nostamme hoitajan kanssa isäni pystyyn yhdessä. Hän vapisee ja häntä pelottaa sekä huimaa. Kävely ei yksin onnistu. Hoitaja mittaa arvot ja päättää soittaa ambulanssin. 

Ambulanssin ovien sulkeuduttua kävelen takaisin huoneistoon ja alan siivota asuntoa ja kaappeja. Muutto palvelutaloon voi tulla parin päivän varoituksella. Edellinen muutto Hammaslahdesta takaisin Outokumpuun oli kahdeksan vuotta sitten. Silloin maksoin muutot ja takuuvuokran isän puolesta. Nyt en sitä aio enää tehdä. Tyhjennän laatikot ja kaapit papereista ja sälästä, jota on kertynyt vuosien varrella. Kuvien ja joidenkin asiakirjojen kautta nousee monia ikäviä, ärsyttäviä, surullisia ja ehkä muutamia kauniitakin muistoja ja tunteita.

Mitä muistoja haluan kantaa ja mitä jakaa? Oma järkeilevä mieleni haluaa keskittyä mukaviin muistoihin. Tunnepuoleni minussa muistaa myös kaiken muun. 

Kaunista isänpäivää 2021 kaikille 💛