maanantai 26. syyskuuta 2016

SUKAT RUTUSSA JA KYPÄRÄHATTU VINOSSA

Maanantaiaamu ja höyry alkaa nousta omasta päästä. Olen taas luvannut itselleni viikonloppuna, etten viikko aamuisin hermostuisi vaan jaksaisin ja ymmärtäisin. Vaatekasa eteisen lattialla odottaa pukijaansa. Ilmoitan herra yhdeksänvuotiaalle viiden minuutin välein kuinka paljon on aikaa pukea. Tämä nuori herra kyllä ymmärtää kellon, mutta siirtymätilanne  aamupalalta hampaiden pesun kautta pukemiseen tuntuu muuttuvan jokaisena aamuna hidastetuksi elokuvaksi. Tuota elokuvaa olen katsonut jokaisena arkiaamuna jo useamman vuoden ajan ja minua se kyllä useimmiten ärsyttää ja kyllästyttää varsinkin silloin, kun omaankin työhön olisi jouduttava. En ole muutenkaan aamulla parhaimmillani ja niinpä ärsytyksen tunne välittyy myös ääneeni.

Kun vihdoin koululainen on siirtynyt vaatekasan viereen ja aikaa lähtöön on noin viisitoista minuuttia, alkaa vaatteiden päälle pukeminen sukkien asennon korjaamisella. Ne olivat sitten varmaan ainakin kolmannet sukat, jotka menivät varpaista rikki viikon sisällä sukkia jalkaan vedettäessä.  Jokaisena aamuna pienen miehen varpaat tuntevat uusissa ja vanhoissa sukissa muhkuja, kuhmuroita tai sauman väärässä kohtaa tai sen reiän, joka tuli juuri äsken. Tämä sukkataistelu kestää suurimman osan päällepukemisajasta. Eikä se tähän lopu. Kenkien läpät painavat kurjasti ja ne täytyy asetella aloilleen, jonka jälkeen kengännauhojen hurja kiristysoperaatio päättää tämän sukka-kenkä-näytöksen. Tuossa vaiheessa minulla pettää jo hermot ja ilmoitan kiukkuiseen äänensävyyn, että olemme myöhässä. Paiskaan omat laukkuni autoon ja menen auton sisälle odottamaan. Lopulta nuori herra saapuu ja istumme muutaman minuutin hiljaa kumpikin kiukkukäyräämme laskien.  Loppumatkasta jo hassuttelemme ja höpisemme  keskenämme kaikenlaisista asioista. Koulun pihalla saan vielä ihanan halauksen ja suukon juuri ennen heippaheilutuksia.



Illalla tanssitunneilla vierestä salista kuuluu musiikkia. Yritämme keskittyä puolisoni kanssa omiin paritanssiharjoituksiimme. Toisen salin musiikki ja äänet eivät häviäkään aikuisen miehen kuuloaistimuksista. Hänen on vaikea keskittyä, kun niin monet äänet sekoittuvat keskenään ja se vaikuttaa siihen, että keskittyminen herpaantuu, treenit eivät suju ja hyvä fiilis lopahtaa helposti. Aikuisen miehenhän pitäisi pystyä keskittymään ja sulkemaan ympäristön hälinä ajattelevat monet.

Illalla ennen nukkumaanmenoa luemme kirjoja tai juttelemme keskenämme. Pienimmäinenkin on meillä innokas ja melko nopea lukija. Kirja on usein luettu kahdessa illassa. Lukemisen aikana pikkumies ei kuitenkaan siedä meidän aikuisten hiljaistakaan keskustelua lähellään. Leikkiessään tai piirtäessään hän saattaa napata yksityiskohtia muiden puheesta, mutta lukemisen aikana muiden keskustelu häiritsee liikaa ja keskittyminen on tuolloin mahdotonta. Samainen kuuloaistin herkkyys ilmenee sekä isällä, että pojalla. Jos tämän perheen vanhimman miehen kuuloaisti ylikuormittuu vaikkapa päivällä työssä, ilmenee se kireytenä hänen äänensävyssään, tiukkuutena kommenteissa ja sanallistaminen on silloin enemmän käskyttävää. Onneksi olemme nykyisin löytäneet koko perheelle sopivia aistien rentoutuskeinoja. Niistä ehkä tärkein on yhteiset on metsä- ja luontoretket.



Aistiyliherkkyys tai aistiherkkyys ymmärretään ja tulkitaan usein väärin niin, että se olisi pohjimmiltaan käyttäytymisen ja tunnepuolen ongelma ja johon kasvatuksella tai mielenhallinnalla voisi vaikuttaa. Aistiyliherkkyyttä voi esiintyä vain yhden tai laajemmin ueamman aistin kohdalla. Meillä pienimmällä miehellä tämä ilmenee ennen kaikkea kehollisten tuntemuksien ja tuntoaistin voimakkuutena ja ääniherkkyytenä keskittymistä vaativissa tilanteissa. Alle kouluikäisenä poikamme sai muiden aikusten taholta kuulla olevansa nirso tai ronkeli, kue ei syönyt kaikkia erilaisia ruokalajeja. Syömistilanteisiin liittyvät ruuan rakenteen yliaistimukset liittyvät tuntoaistin yliherkkyyteen. Pojallamme tämä oli niitä ensimmäisiä merkkejä, joista sitten oivalsimme mistä onkaan kysymys. Hän vältteli ja kieltäytyi syömästa tiettyjä ruoaka-aineita. Asiasta tietämättömälle tämä oli nirsoilua. Kuinka monen aikuisenkin olen kuullut kertovan siitä, että on joutunut väksin syömään tiettyjä ruoka-aineita lapsena esimerkiksi hoidossa tai koulussa ollessaan. Ruoka-aineisiin ja ruuan rakenteeseen voi siedättää, mutta se tulisi tehdä lapsen ehdoilla pienillä ruokamäärillä kerrallaan. Ei missään nimessä pakottaen.

Aistiyliherkkä siis reagoi aistimuksiin voimakkaammin, nopeammin ja pidempikestoisemmin kuin se, jolla tätä herkkyyttä ei ole. Ennen aistiyliherkän lapsen kohdalla saatettiin ajatella, että lapsi on kuriton tai huonosti käyttäytyvä. Aikuisista taas ajatellaan, että he käyttäytyvät epäasiallisesti ja eivät ota muita huomioon. Vaikeuksia aistiyliherkkyyden kanssa voi tulla edelleenkin monessa paikassa kuten koulussa, harrastuksissa ja kyläreissuilla. Jalkapallossa maalissa oloa välttelevä kaveri on muiden mielestä pelkuri tai osaamaton nynny. Pallon osuminen kehoon on aistiyliherkälle ihan erilainen kokemus kuin  sellaiselle, jolla tätä aistiherkkyyttä ei ole.  Kun varsinaista lääkärin diagnoosia ei meillä pojalle tästä aiheesta ole, moni kuittaa edelleen asian vanhempien ylisuojelun piikkiin. Itse näen asian niin, että ilman diagnoosejakin tulisi huomioida lapsen ja aikuisenkin erilaisuus ja kunnioittaa ja tukea häntä omana itsenään omalla kasvun polulla. Siedätystä aistienkin tasolla tarvitaan, mutta on hyvä muistaa että liika siedätys rasittaa, väsyttää ja voi johtaa jopa uupumiseen sekä aikuisella että lapsella.

Tulee tässä vielä yksi lapsuusmuisto mieleen aiheesta. Kun olimme veljeni kanssa alle kouluikäisiä, veli varmaan korkeintaan kaksi, ilahduin itse talven tultua lumesta ja pulkkamäestä syksyn pimeyden jälkeen. Pikkuveljelle puettiin päälle monta kerrosta lämpiä  vaatteita ja kypärämyssy. Lopulta tuo pieni michelinukko jokaisena talviulkoilupäivänä seisoa tökötti ulkona, itki ja huusi täyttä kurkkua: ”Äiti tuu! Kypärä on vinossa! Äiti tuu! Kypärä on vinossa!” Ja arvaatte varmaankin, että äitini korjasi kypärän asentoa yhä uudelleen ja uudelleen jokaisena päivänä, mutta kun se kypärähattu oli aina vaan vinossa.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

PELON MAANTIEDE

Viikonloppuna tuli pohdittua taas omia ja läheisten kokemia pelkoja monestakin suunnasta. Geokätköilyharrastuksemme vei meidät Ohtolan pirunkallion luolaan. Luolan suuaukko oli melko pieni, mutta itse luola avautui suurempana sisemmällä. Monenlaiset pelot kohtasivat siinä meistä jokaista: hämähäkkipelko, ötökkäpelot, ahtaan paikan pelko, pimeän pelko ja jne. Oli kuitenkin upeaa nähdä kuinka yhdeksänvuotias voitti oman pelkonsa ja kulki isän perässä luolan sisälle taskulampun valokeilassa. Voi sitä riemua ja onnen hymyä pienimmän kasvoilla luolassa käymisen jälkeen.


Omassa lapsuudessani syys- ja lokakuun pimeisiin iltoihin kuului veljen kanssa taskulamppupiilosillaolo. Kun syksyn lehdet vielä kahisivat pensaissa ja illat olivat pimeitä, olivat parhaat piilopaikat pensaiden välissä, syksyn lehtien seassa. Maalla asuessa katulamput eivät häirinneet piilosleikkejämme. Tilaa sekä mahdollisuuksia omalle piiloutumiselle oli yllin kyllin. Ulkovalona toimi talon sivulla oleva yksi lamppu, joka nykymittakaavan mukaan olisi todellakin alle minimitoituksen ulkovalaistukselle.

Monille kavereille kotipihamme oli syksyisin pelottava ja synkkä. Asuimme kaukana muusta asutuksesta, lähin ja ainut naapurikin oli melko kaukana, reilun kilometrin päässä. Vieressämme oli vain rauhallinen hautausmaa, jonka rautainen portti oli lähempänä meitä kuin yksikään naapuri. Moni ystävistäni kertoi, etteivät he oikein uskaltaneet tulla meille pimeällä. Metsätie kotipihaamme kulki useita satoja metrejä hautausmaan aidanvierellä. Omien pelkojen testausta ja voittamista se kai oli, kun kuljimme pimeässä veljen kanssa toisiamme piiloon ja yritimme juosta etsijävuorossa olevan taskulampun valokiilaa pakoon. Jännityksellä odotin veljen löytävän minut tallin nurkan takaa tai montusta maakellarin ovelta. Samalla sisuksissani oli kuitenkin pelon kutina, entä jos se onkin joku muu joka koskettaa olkapäästä ja ilmoittaa matalalla äänellä: löydetty.

Koin kuitenkin, että kotipihassa oli turvallista leikkiä. Kun nuorena murrosikäisenä kuljin reilun viiden kilometrin matkan pyörällä syysiltaisin kaupungille harrastuksiin, ystävien luo tai mummon luo, joka asui kaupungissa toisin kuin monen muun mummo, en osannut vieläkään pelätä pimeää enkä tuota hautausmaatakaan. Hautausmaa oli meille kuin puisto, jonka kauneutta kävimme ihailemassa ja aina uuden haudan tullessa, kävimme veljeni kanssa ikään kuin vastaanottamassa haudan ja haudatun vainajan ”meidän puistoomme”. Huolehdimme, että kynttilät paloivat. Jos ne sammuivat, sytytimme ne uudestaan. Jos taas kukat kaipasivat vettä, kastelimme ne.

Minusta hautausmaalla ei ollut mitään pelättävää, kuten ei pimeässäkään. Myöhemmin aikuisena ymmärsin, että kukaan aikuisista ei ollut puhunut minulle pienenä, että pimeä olisi pelottava tai että hautausmaalla olisi vaarallista. Tuollaiset tarinat eivät olleet päässeet vaikuttamaan omaan maailmaani.

Omat vanhempani eivät siis pelänneet pimeää. Pimeänpelon mallia ei minulle näin ollen siirtynyt. Minulle ei siis muodostunut uskomuksia, jotka olisivat johtaneet pimeänpelkoon tai siihen, että olisin pelännyt hautausmaalla liikkuvia aaveita. Oma kokemukseni kertoi ja vahvisti vielä asiaa. Aaveet olivat omassa maailmassani ystäviä ja heitä, joilla oli meille kerrottavaa tai opastettavaa matkallani tässä elämässä. Hautausmaalla oli uskomaton rauha ja tunsin, että siellä oikeasti on hyvä olla. Tunsin enemmän yhteyttä siihen miten kaunista ja levollista kuoleman jälkeen voisi ollakaan.

Suurinta pelkoa pimeällä koin kuitenkin elävimmistä asioista. Pimeällä parin kilometrin kävelymatkallani linja-autolle ehdin monesti pohtia, että entäpä jos tuon männyn takaa pilkistää suden kiiluvat silmät. Tuo pelko oli todellinen ja aito. Myös nuorena tyttönä tunnistin tuon pelon, kun ajelin pyörällä kotiin kaupungilta perjantai-illan discosta. Myöhemmin aikuisena olen tajunnut, että nämäkin pelot ovat muiden ihmisten pelkoja, jotka ovat tarinoiden muodossa siirtyneet myös minun peloikseni. Muistan jopa tarinat ala-asteen lukukirjasta. Ne kertoivat siitä, kuinka susi ryösti lapsen kehdosta tai lapsi oli tippunut hevosen tai poron vetämästä reestä tai ahkiosta talvella ja silloin susi vei lapsen mennessään. Vanhemmat ihmiset myös pelottelivat, että jos lapsi karkaa pihasta kauemmas susi voi tulla ja viedä mukanaan. Ja kuinka monet sadut punahilkkaa myöten kertovatkaan sudesta ja sen pahuudesta, puhumattakaan ihmissusitarinoista. Näillä kaikilla tarinoilla on ollut minuun vahva vaikutus. Aikuisena ymmärrän, että pelko on turhaa. Lopulta moni muu asia on paljon vaarallisempaa ihmiselle kuin luonnossa elävä ihmisiä karttava susi. (Raivotautinen tai puolustautuva susi voi vahingoittaa myös ihmistä, mutta Suomessa niin ei ole käynyt 1800-luvun jälkeen. –Metsähallitus http://www.suurpedot.fi/suurpedot-ja-me/kohtaaminen/suden-kohtaaminen.html)

Tarinoitten kautta sukupolvien pelko on päässyt jatkumaan lapsissa ja nuorissa. Lapsena meillä järkeilevä aivokuoremme vasta kehittyy, otamme tarinat suoraan tunnekeskukseemme, joka jakaa ne meille täytenä totena. Alamme muodostaa uskomuksiamme, sekä niitä rajoittavia että eteenpäinvieviä. Suurin osa rajoittavista uskomuksistamme tulee siis aikuisilta, vanhemmilta, isovanhemmilta, opettajilta jne.

Kuvittele millaisessa uskomusmetsässä elät edelleen. Niin elän minäkin.  Kun saat yhden uskomuksen pois tieltäsi, vastaan tulee toinen, jonka käsittely voi olla vaikka elämäsi ratkaisevin käänne. Kenen uskomuksia ja pelkoja me kannamme mukanamme?

Millaisia pelkoja sinulla on tai mistä peloistasi olet päässyt jo irti?

Mitä hyvää saisit tilalle, jos päästäisit irti yhdestäkin rajoittavasta uskomuksestasi tai pelostasi?