tiistai 10. lokakuuta 2017

ITSENSÄ JOHTAMISEN JA ITSEOHJAUTUVUUDEN HARHA!


Minua on viime viikkoina pyydetty useaan tilaisuuteen puhumaan tai pitämään workshop -työskentelyä itsensä johtamisesta, koska työskentelen aiheen parissa päivittäin asiakkaitteni kanssa.

Mitä se itsensä johtaminen ja itseohjautuvuus ja sitten oikein on?

Itsensä johtaminen koostuu monesta osa-alueesta. Monessa yhteydessä olet saattanut kuulla tai lukea, että itsensä johtaminen on oman mielen johtamista. Omaa mieltä ei voi kuitenkaan johtaa ymmärtämättä omia tunteita ja tunteita ei taas voi ymmärtää täysin ilman, että ymmärtää omaa historiaansa.

Lyhyesti sanoisin, että itsensä johtaminen on omien tunteiden ja toimintaa ohjaavien motiivien tunnistamista, niiden syvällistä ymmärtämistä ja niiden valjastamista käyttöön arjessa. Itsensä johtaminen on myös aktiivista toimintaa kohti omaa hyvinvointia. Se on taitoa katsoa omaa elämäänsä eteen- ja taaksepäin sekä nykyhetkeen. Meidän sisäiset motiivimme, syvimmät toimintamallimme sekä arvomme syntyvät jo lapsuudessa, jolloin tärkeimmät ajurit oman hyvinvoinnin ja elämänlaadun parantamiseen löytyvätkin aikajanallamme menneisyyden tapahtumien merkityksen oivaltamisesta ja tämän hetken tunteistamme. Tunteet taas ovat osittain sidoksissa menneisiin kokemuksiin. Tunteet ilmenevät meille erilaisina tuntemuksina ja usein myös kehollisina kokemuksina.

Ympäristömme siis muokkaa meitä vahvasti jo heti syntymästämme saakka. Joskus ympäristön toiminta, ihmiset ympärillämme tukevat meidän omia luontaisia vahvuuksiamme ja geneettisen perimämme kautta saatuja ominaisuuksia. Joskus taas ympäristömme ja siinä olevat ihmiset voivat olla niin vahvoja, että ne ohjaavat meitä toiseen suuntaan, jolloin meidän aikuisenakin voi olla vaikea yksin tunnistaa oma hyvä muiden odotuksista ja toiveista.  Tämä sama pätee kaikessa elämässämme sekä työssämme että vapaa-ajallamme.

Itsensä johtaminen ajatellaan usein myös ajankäytön suunnittelun ja tehokkaan toiminnan prosesseina, jota se ei kuitenkaan pelkästään ole. Termeinä itsensä johtaminen ja itseohjautuvuus ohjaavat meitä helposti ajattelemaan, että tuo taito olisi täysin sisäsyntyistä tai sen oppisi noin vain ajattelemalla itsekseen. Itsensä johtamista ei voi opetella pelkästään yksin. Olemme muovautuneet ympäristömme ja siellä olevien ihmisten kautta. Omalla matkallamme ymmärrykseen siitä mikä meille itsellemme oikeastaan onkaan parasta tarvitsemme jälleen muita ihmisiä meille peiliksi, rinnalla kulkijoiksi, oppaiksi ja ohjaajiksi.

Minulla on ollut ilo kulkea reilut kymmenen vuotta monissa organisaatioissa ihmisten kehittymisen ja itseohjautuvuuden matkalla. Yksi näistä organisaatioista on ohjelmistofirma Vincit, joka on oivaltanut, että itsensä johtamiseen voi saada osaamista ja näkökulmia myös muualta kuin organisaation sisältä. Itseohjautuva organisaatio ei siis synny sanoista vaan teoista ja siitä, että yksilöiden omalle kasvulle järjestetään oikeasti aika, paikka ja oikeat menetelmät. Vincitillä olen toiminut coachina nyt jo neljättä vuotta ja on ollut mahtavaa nähdä ihmisten oivalluksia ja steppejä aidon itsensä löytämisen suuntaan. Löytämisen riemu tuo mukanaan hyvinvointia, kykyä tunnistaa omia päätöksentekoprosesseja ja varmuutta kulkea oikeaan itselle terveeseen ja toimivaan suuntaan. Siihen suuntaan missä oma , persoona, osaaminen, kompetenssit, potententiaali ja positiivinen energia kohtaavat.

Oman tien löytäminen eivät valitettavasti aina ole helppoa ja mukavaa. Joskus matkalla löytyy huikeita ilon aiheita ja joskus kipeitä muistoja ja jopa traumaattisia kokemuksia. Kaikkea aiheita meidän ei tarvitse eikä ole aihetta aina purkaa auki, mutta näiden asioiden vaikutuksen ymmärtäminen on tärkeintä siksi, että pelko tai häpeä ei ohjaisi toimintaamme ja valintojamme, jolloin emme pääsekään sinne alueelle missä oma hyvinvointimme ja energiamme asuu.

Jatkuvasti omalla epämukavuusalueella olo kasvata ketään vaan ennemminkin stressaa ja kuormittaa. Jos siis laajennammekin sitä aluetta missä voit hyvin, lisääntyy myös oma jaksaminen. Silloin meillä on paremmin voimavaroja ja energiaa hypähtää hetkeksi myös sille niin kutsutulle epämukavuusalueelle. Ja näitä ei niin mukavia alueita meillä tulee aina olemaan jonkin verran työssä sekä vapaa-ajalla.

Jos joku väittää, että itseohjautuvuuteen tai itsensä johtamiseen voidaan antaa kaikille samat vinkit ja neuvot, väitän vastaan. Vinkkejä ja neuvoja on tämä maailma pullollaan. Matka itsensä johtamiseen on oppimisprosessi, joka ei ole pikataival eikä kaikille samanlainen reitti. Onneksi osa organisaatioista ja yrityksistä on tämän jo oivaltanut ja panostaakin jo siihen, että tähän on apuja ja osaamista on tarjolla jatkuvammin ja siten jokaiselle yksilölle myös oikea-aikaisemmin. Samat kehittymisen aiheet ovat meillä jokaisella käsittelyssä eri aikoihin. Me olemme matkallamme eri kohdassa ja tarvitsemme siten erilaista ohjausta ja oivalluttamista eri aikaan ja eri tavoin. Jollekin sopii keskustelu, toinen pääsee eteenpäin oivalluttamisen työkaluja hyödyntämällä, toinen taas sujahtaa oppimisen ja oivaltamisen äärelle parhaiten pienryhmässä. Varmaa kuitenkin on, että oikeasti itsensä johtamista harjoitellaan käytännön teoissa ja vuorovaikutuksessa muiden kanssa, työssä ja vapaa-ajalla. Ympäristön palaute, omat positiiviset tuntemukset, henkilökohtaisen tekemisen sujuvuus sekä jaksamisen ja energian lisääntyminen ovat niitä, joista voit lukea miten olet edennyt itsensä johtamisen tiellä. 


sunnuntai 20. elokuuta 2017


MITEN KÄSITTELEN LAPSENI KANSSA JÄRKYTTÄVIÄ TAPAHTUMIA JA KUOLEMAA?

Vanhemman vastuu ja keinot traumaattisissa tilanteissa

Kuuntelin viikonloppuna 10-vuotiaan poikani ja hänen kavereidensa keskustelua, joka koski perjantaina Turussa tapahtunutta väkivaltaista ja varmasti meitä kaikki järkyttänyttä tapahtumaa. Puuttumatta tässä lasten keskustelun yksityiskohtiin, halusin herätellä meitä vanhempia siihen, miten omalla toiminnallamme voisimme tukea ja auttaa näitä mahdollisesti järkyttävän tapahtuman median kautta nähneitä tai tilanteessa olleita traumatisoituneita tai sijaistraumatisoituneita lapsiamme. On hyvä nähdä, että nämä ajatukset ja vinkit toimivat myös läheisensä kuten vanhempansa tai sisaruksensa  menettäneiden lasten kanssa. Toimin työssäni ja vapaaehtoistyössäni välillä myös paljon lapsensa menettäneiden vanhempien ja perheiden kanssa, joten tämä aihe on minulle myös sitä kautta tärkeä ja läheinen.

Tässa alussa haluan tuoda esille sen, miten kaksi traumoihin erikoistunutta psykologia Sara Hedrenius ja Sara Johansson ovat kiteyttäneet trauman käsitteen. Hedrenius ja Johansson toimivat Ruotsin Punaisessa Ristissä ja molemmat ovat työskennelleet muun muassa Thaimaan tsunamikatastrofin ja Norjan Utøyan terroriteon uhrien kanssa.

“Trauman synnyttää tapahtuma tai elämäntilanne, joka on valtava ja kontrolloimaton ja joka saa aikana äärimmäisen psyykkisen rasituksen. Trauman ytimessä on avuttomuuden, voimakkaan kauhun, pelon ja vihan tunteet.”

Traumaattisella tapahtumalla tarkoitetaan tilannetta, jossa henkilön tai hänen läheistensä henki, terveys tai fyysinen koskemattomuus on uhattuna. Lapsi voi siis traumatisoitua ollessaan itse tapahtumapaikalla siten, että hän tai hänen läheisensä kokee uhkaavaa väkivaltaa tai kuolee. Sijaistraumatisoituneita voivat olla kaikki uhrien omaiset ja läheiset, tapahtuman kauempaa nähneet tai median välityksellä siitä tiedon saaneet sekä tietenkin auttamistyössä mukana olevat henkilöt.

Vanhempien tärkein tehtävä on suojella lastaan. Suojeleminen on fyysistä läsnäoloa, läheisyyttä ja turvan luomista. Suojeleminen ei tarkoita sitä, että yrittää piilottaa tapahtumat vaan se, että tapahtumista ja tilanteista kerrotaan rehellisesti ja lapsentasoisesti. Tämän oivaltaminen mikä on lapsentasoista voi toki osalle vanhemmista olla hankalaa. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vielä erillisen blogin, mutta ohjenuorana voi olla se, että vastaa lapsen kysymyksiin rehellisesti. Tällaisten ikävien tapahtumien jälkeen on paljon kysymyksiä, joihin emme itsekään osaa antaa vastausta ja silloin rehellinen vastaus vanhemmilta on, että tuota asiaa en tiedä tai tuohon minulla ei ole vastausta. Joskus voi antaa lapsen itse vastata asioihin, joihin meillä ei ole varmaa tietoa, esimerkiksi jos lapsi kysyy mihin kuollut ihminen meni, voi esittää lapselle kysymyksen: Mitä sinä ajattelet minne hän on mennyt? Lapsella on luontainen kyky mielikuvituksensa kautta löytää lohdutusta.

Kouluikäinen lapsi ei enää välty kuulemasta ja näkemästä kaikkia niitä ikäviä ja hirveitä tapahtumia, joita tällä hetkellä maailmassamme tapahtuu. Jos he eivät näe niitä itse, he saattavat kuulla kavereilta tai heidän vanhemmiltaan. Meidän tulisi olla valmiina käymään keskustelua lapsen kanssa myös silloin, kun itse emme ole siihen varautuneet.

Ensin meidän vanhempina on hyvä tunnistaa miten järkyttävä tapahtuma vaikuttaa itseemme ja millaiset reaktioita se meissä itsessämme aiheuttaa. Se aiheutuuko jostakin järkyttävästä tapahtumasta tai läheisen kuolemasta traumaa henkilölle riippuu hyvin monista tekijöistä, näitä ovat mm. biologiset, psykologiset, eksistentiaaliset ja sosiaaliset tekijät. Ratkaisevaa on kuitenkin tapahtuman merkitys yksilölle. Joku voi traumatisoitua nähtyään tapahtumat televisiosta toinen taas ei traumatisoidu vaikka on ollut paikalla.

“Vaikka kaksi ihmistä joutuu osallisiksi täysin samaan tapahtumaan, he reagoivat eri tavoin – sekä akuuttivaiheessa että pidemmän päälle.”

Nykyaikaisessa trauman ja kriisin tutkimuksessa onkin pyritty selvittämään mikä auttaa ja vahvistaa koettelemuksia vastaan. Luin taannoin pitkittäistutkimuksesta, jossa tutkittiin sodan kauheuksia kohdanneita lapsia. Heidän selviytymiskykynsä oli sitä parempi mitä enemmän he saivat olla vanhempiensa ja perheen lähellä fyysisesti vaikka kokivatkin erittäin raakoja ja järkyttäviä tapahtumia. Toipuminen ja selviytyminen oli hankalampaa niille lapsille, jotka erotettiin omista vanhemmistaan.

Lapsen ja aikuisen välinen kiintymyssuhde onkin erittäin tärkeä käsite ja olennainen osa selviytymisen kannalta kaikissa traumaattisissa tapahtumissa. Kiintymyssuhde lyhyesti avattuna tarkoittaa siis sitä miten lapsi on saanut syntymästään saakka vanhemmiltaan tai huoltajiltaan vastetta omille tarpeilleen. Kuinka lapsen itkuun on reagoitu, miten lapsi on saanut katsekontaktia ja kosketusta. Pieni lapsi ei koskaan itke turhaan, hän tarvitsee aina lohduttavaa ja suojelevaa aikuista ja myös fyysistä läheisyyttä. Näin kiintymyssuhde muodostuu sekä aikuisen että lapsen välille. Jos aikuinen itse ei ole omassa lapsuudessaan saanut omilta vanhemmiltaan riittävää läheisyyttä ja vastetta tunteilleen sekä tarpeilleen, voi aikuisella itsellään olla hankala löytää keinoja auttaa lasta. Haastavaksi meille aikuisille tämän tunnistamiseksi tekee se, että kiintymyssuhteen luomisen tärkein aika sijoittuu varhaislapsuuteen, jolloin meillä ei ole vielä sanoja näille tunteille tai kokemuksille.

Kuulen usein ihmisten puhuvan ja luin taas jälleen lehdistä Turun tapahtumankin jälkeen, että arjen jatkuminen on parasta hoivaa ihmisille. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että traumatisoituneelle arki ei ole enää sama. Jotain on oleellisesti muuttunut. Traumatisoitunut voi hetkessä palata tilanteeseen uudestaan ja jälleen kokea tunteet vahvasti tai jopa vahvemmin kuin itse tapahtuman aikana. Sekä traumatisoituneiden ja sijaistraumatisoituneiden lasten kanssa meidän tulisi olla herkkiä kuulemaan arjessa ne signaalit milloin lapsi kaipaa fyysistä läheisyyttä tai sanoitusta tapahtuneelle tai tunteilleen. Jos jatkamme arkeamme kuin mitään ei olisi tapahtunut, jätämme myös lapsiltamme mahdollisuuden eheytyä järkyttävien tapahtumien jälkeen.

Ihmisten kokemukset, tunteet ja reaktiot traumaattisen tilanteen jälkeen siis vaihtelevat. Meille on tyypillistä, että arvioimme toisen trauman syvyyttä omien reaktiomalliemme kautta. On siis hyvä muistaa, että samassa perheessä olevat lapsetkin voivat kokea ja käsitellä asioita eri tavoin. Läheisen kuoleman kokenut lapsi saattaa leikkiä hautajaisia tai esittää itse kuollutta. Tämä on lapsen normaali ja luonnollinen tapa käsitellä kuolemaa.  Tätä ei siis kannata säikähtää. Nämä ovat vahvojen tunnereaktioiden ohella niitä signaaleja arjessa, jotka kertovat että on aika pysähtyä lapsentasoisesti käsittelemään aihetta.  Apua voi tarvittaessa pyytää ammattiauttajalta tai neuvola- ja koulupsykologilta. Jos oireet ja tunnereaktiot jatkuvat samankaltaisina tai lapsi on nähnyt väkivaltaiset tapahtumat paikan päällä on, aina hyvä saada lapsi ammattiauttajien pariin omien vanhempien tuen lisäksi.

National Child Traumatic Stress Network & National Center for PTSD on listannut tyypillisimmät ihmisten reaktiot ja traumaattisen tilanteen jälkeen.

Kooste tavallisista reaktioista järkyttävissä tapahtumissa 

Fyysisiä reaktioita ovat

- sydämentykytys
 tihentynyt hengitys
- jännittyneet lihakset
- pahoinvointi
 suun kuivuminen
- laajentuneet pupillit
- aiemmin tiedostamattomien voimien käyttöönotto
-  lihasjännityksen laukeaminen

·      Henkisiä reaktioita ovat

- tarkentunut mutta rajoittunut käsityskyky
- hämmennys ja sekavuus
- vaikeudet omaksua uutta tietoa

Tunnereaktiota ovat

-  intensiivinen kauhu
-  intensiivisen turvallisuuden ja läheisten luon olemisen kaipuu
-  pelko
-  kiukku ja ärtymys
- syyllisyys ja viha
- intensiivinen ilo ja helpotus
- tunteiden laimentuminen ja puuttuminen
- intensiivisen läsnäolon ja haasteen edessä olemisen tunteet
- levottomuus ja ahdistus
- optimismi: luottamus siihen, että olemassa olevat ongelmat voi ratkaista
  
Tutkimukset osoittavat, että varhaiset järkyttävät tapahtumat erityisesti lapsen emotionaalinen laiminlyönti haittaavat lapsen oksitosiinijärjestelmän kehittymistä. Häiriöt oksitosiini järjestelmän toiminnassa lisäävät riskiä saada myöhemmin traumaperäinen stressihäiriö. Traumanjälkeinen stressihäiriö, post-traumaattinen stressihäiriö (PTSD) on ahdistuneisuushäiriöihin luokiteltu psykiatrinen häiriö, joka saattaa kehittyä traumaattisen tapahtuman kokemisen tai todistamisen seurauksena. Tällöin tarvitaan useimmiten ammattiauttajien apua.

Täältä saat lisätietoa aiheesta:



keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

AIKATAULUTUKSEN KIROUS JA VANKILA


Kesälomakausi lähenee ja erilaiset tapahtumat sekä ystävä- ja sukulaisvierailut lisääntyvät meillä Suomessa juuri näin kesäaikaan. Ystävänä ja sukulaisena olen kesäisin ärsyttävä ja hankala, koska en pysty enkä halua varata kalenteriini kaveri- tai perhetapaamisia ennakkoon. En myöskään ole koskaan tarkkaan suunnitellut mitä lomalla teemme minäkin päivänä vaan kurkistanut illalla sääennustetta ja aamulla vielä säätilanteen varmistus, jolloin päätös päivän seikkailusta syntyy.

Kyläilyt ja vierailut onnistuvat loma-aikaan meille parhaiten siten, että edellisenä tai samana päivänä soittelee olemmeko kotosalla. Talvella ja työssä kalenterini ja menoni on päivittäin aikataulutettua, joten kaipaan vapaalle ja lomille tilaa ilman sovittuja päiviä tai kellonaikoja. Minulta on turha loma-aikana odottaa, että voisin päättää vaikka varastojen ja kaappien siivousajasta viikkoja etukäteen. Teen sen kuitenkin fiiliksen ja varsinkin säätilan mukaan.

Viime syksynä teimme perheen kanssa päätöksen, että myös aikataulutetut viikonloppuharrastukset saavat jäädä sekä meiltä aikuisilta että perheen pienimmältä. Keskitymme tekemään viikonloppuisin niitä asioita, joista koemme juuri sinä päivänä hyvää oloa. Niinpä viikonloppuisin suuntasimme yhä useammin metsään, kansallispuistoihin ja luontopoluille. Luonnossa liikuimme kelien ja oman jaksamisen mukaan. Välillä toki oltiin kotonakin ihan vain takkatulen ääressä kirjaa lukien ja tekemättä mitään sen kummempaa kuin kotihommia. Tuo päätös vaikutti myös siihen, että jätimme yhteisen ja mukavaksikin koetun tanssiharrastuksen tauolle. Meille aikatauluttamisen purkaminen oli isompi ja tärkeämpi asia kuin jatkuva viikonloppuiltapäiviä katkaiseva tanssitreeni vaikka se meille molemmille aikuisille tärkeä asia olikin. Nyt kokonaisen kauden tätä testattuamme, koemme että olemme saaneet lisää perheen yhteistä aikaa sekä hyvinvointia monessa muodossa.

Olen viime aikoina oivaltanut ja pystynyt sanoittamaan sitä mistä oma niin sanottu hetkessä elämiseni ja tekemiseni on perua. Monet tavat ja ajatusmallithan syntyvät ja juurtuvat meihin lapsuudessa.

Lapsuuteni maisemissa maaseudulla työhön ja tehtäviin vaikutti pääosin säätila. Muistan, kun oma isäni piti sääpäiväkirjaa almanakkaan ja vertaili millaista säätä minäkin vuonna tähän aikaan olikaan ollut. Maatalon työt olivat melko samankaltaisia ja toteutuivat syklisesti vuodesta toiseen. Päivän töissä oli tietty rytmi varsinkin eläinten kanssa, mutta viljan kylvö ja perunoiden laitto sekä heinänteko vaativat tietyt olosuhteet. Niinpä päivän ohjelma saattoi muuttua sen mukaan mikä säätila oli. Suunnitella ei voinut kovin pitkään etukäteen ja suunnitelmat saattoivat myös muuttua yllättävän säämuutoksen takia. Illalla tutkittiin sääennustetta ja aamulla vielä varmisteltiin tarkkailemalla luontoa ja sen tuomia merkkejä mitä työtehtäviä tänään päästään tekemään. Aina ei ennalta sovittu uimareissu toteutunutkaan, kun oli saatava heinät tehtyä ennen ukkosen tuloa. Tai keväällä kaverien kanssa sovittu pyöräretki siirtyi perunakoneen päällä istumiseen, kun keli oli silloin juuri kohdillaan siihen työhön. Töitä tehtiin maalla välillä oikein urakalla. Usein tietyt kevättyöt vaativat miltei ympäripyöreitä päiviä. Samoin kesällä heinänteon aikaan työskenneltiin päivin ja öin. Heinäntekourakan jälkeen oli pidempi tauko tiedossa. Palkintona urakoinnista saimme nauttia leppoisia päiviä järven rannassa uiden ja saunoen.

Miten tämä kaikki sitten vaikutti minuun? Opin joustavuutta, tilanteeseen mukautumista, urakkamaista työntekoa, syklistä työnsuunnittelua sekä aikataulujen muuttumista ja monta muuta nykyisessäkin työmaailmassa tarvittavaa ominaisuutta. Vaikeinta on ollut tottua siihen, että nykyisessä työssäni en voi arjessa tehdä muutoksia pelkästään säätilan mukaan. Asiakastapaamiset ja valmennukset on aikataulutettava ennakkoon. Parisuhteessa on ollut mielenkiintoista huomata miten erilaiset aikakäsityksemme sekä toimintamallimme ovat muuntautuneet ja muokkautuneet yhteisen elämämme aikana. Mitkä niistä ovat pysyvämpiä, itselle eräänlaisia selviytymiskeinoja ja mitkä taas sellaisia, joista olen valmis joustamaan.

Huomaan lisäksi, että pohjimmiltaan maalaistyttönä kaipaan paljon ulkona liikkumista sekä oleilua. Olenkin jo vuosia tehnyt coaching- ja ohjaustyötä muuallakin kuin sisätiloissa. Toki silloin kuuntelen asiakkaan toiveita sekä näkökulmia, onko luonnossa liikkuminen hänelle voimia antavaa ja mitä hyvää se hänessä vahvistaa. Monissa tutkimuksissa on pystytty osoittamaan, että luonto ja luonnossa oleilu laskevat stressitasoa myös niiltä, joille luonnossa liikkuminen ei ole tuttua ja eikä luontevaa. Tutkimusten mukaan parhaat terveyshyödyt luonnosta saa toistuvilla käynneillä. Meille toistuvuus on kuitenkin jotain muuta kuin ennalta sovittua ja määrättyä.  

Tärkein asia tässä kokonaisuudessa on kuitenkin se, että annan itselleni ja perheelleni mahdollisuuden tehdä asioita, joita yhdessä koemme juuri siinä hetkessä tärkeäksi tai meille voimaa tuoviksi.  Hetkessä elämisen ja hetkessä toimimisen merkitys on eräällä tavalla kasvanut minuun kiinni lapsuuden maisemissa.

Ihanaa kesää kaikille ja terveiset täältä lapsuuden maisemista Itä-Suomesta kukkaniittyjen ja kirkkaiden vesien ääreltä!