MITEN KÄSITTELEN LAPSENI KANSSA JÄRKYTTÄVIÄ TAPAHTUMIA JA KUOLEMAA?

MITEN KÄSITTELEN LAPSENI KANSSA JÄRKYTTÄVIÄ TAPAHTUMIA JA KUOLEMAA?

Vanhemman vastuu ja keinot traumaattisissa tilanteissa

Kuuntelin viikonloppuna 10-vuotiaan poikani ja hänen kavereidensa keskustelua, joka koski perjantaina Turussa tapahtunutta väkivaltaista ja varmasti meitä kaikki järkyttänyttä tapahtumaa. Puuttumatta tässä lasten keskustelun yksityiskohtiin, halusin herätellä meitä vanhempia siihen, miten omalla toiminnallamme voisimme tukea ja auttaa näitä mahdollisesti järkyttävän tapahtuman median kautta nähneitä tai tilanteessa olleita traumatisoituneita tai sijaistraumatisoituneita lapsiamme. On hyvä nähdä, että nämä ajatukset ja vinkit toimivat myös läheisensä kuten vanhempansa tai sisaruksensa  menettäneiden lasten kanssa. Toimin työssäni ja vapaaehtoistyössäni välillä myös paljon lapsensa menettäneiden vanhempien ja perheiden kanssa, joten tämä aihe on minulle myös sitä kautta tärkeä ja läheinen.

Tässa alussa haluan tuoda esille sen, miten kaksi traumoihin erikoistunutta psykologia Sara Hedrenius ja Sara Johansson ovat kiteyttäneet trauman käsitteen. Hedrenius ja Johansson toimivat Ruotsin Punaisessa Ristissä ja molemmat ovat työskennelleet muun muassa Thaimaan tsunamikatastrofin ja Norjan Utøyan terroriteon uhrien kanssa.

“Trauman synnyttää tapahtuma tai elämäntilanne, joka on valtava ja kontrolloimaton ja joka saa aikana äärimmäisen psyykkisen rasituksen. Trauman ytimessä on avuttomuuden, voimakkaan kauhun, pelon ja vihan tunteet.”

Traumaattisella tapahtumalla tarkoitetaan tilannetta, jossa henkilön tai hänen läheistensä henki, terveys tai fyysinen koskemattomuus on uhattuna. Lapsi voi siis traumatisoitua ollessaan itse tapahtumapaikalla siten, että hän tai hänen läheisensä kokee uhkaavaa väkivaltaa tai kuolee. Sijaistraumatisoituneita voivat olla kaikki uhrien omaiset ja läheiset, tapahtuman kauempaa nähneet tai median välityksellä siitä tiedon saaneet sekä tietenkin auttamistyössä mukana olevat henkilöt.

Vanhempien tärkein tehtävä on suojella lastaan. Suojeleminen on fyysistä läsnäoloa, läheisyyttä ja turvan luomista. Suojeleminen ei tarkoita sitä, että yrittää piilottaa tapahtumat vaan se, että tapahtumista ja tilanteista kerrotaan rehellisesti ja lapsentasoisesti. Tämän oivaltaminen mikä on lapsentasoista voi toki osalle vanhemmista olla hankalaa. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vielä erillisen blogin, mutta ohjenuorana voi olla se, että vastaa lapsen kysymyksiin rehellisesti. Tällaisten ikävien tapahtumien jälkeen on paljon kysymyksiä, joihin emme itsekään osaa antaa vastausta ja silloin rehellinen vastaus vanhemmilta on, että tuota asiaa en tiedä tai tuohon minulla ei ole vastausta. Joskus voi antaa lapsen itse vastata asioihin, joihin meillä ei ole varmaa tietoa, esimerkiksi jos lapsi kysyy mihin kuollut ihminen meni, voi esittää lapselle kysymyksen: Mitä sinä ajattelet minne hän on mennyt? Lapsella on luontainen kyky mielikuvituksensa kautta löytää lohdutusta.

Kouluikäinen lapsi ei enää välty kuulemasta ja näkemästä kaikkia niitä ikäviä ja hirveitä tapahtumia, joita tällä hetkellä maailmassamme tapahtuu. Jos he eivät näe niitä itse, he saattavat kuulla kavereilta tai heidän vanhemmiltaan. Meidän tulisi olla valmiina käymään keskustelua lapsen kanssa myös silloin, kun itse emme ole siihen varautuneet.

Ensin meidän vanhempina on hyvä tunnistaa miten järkyttävä tapahtuma vaikuttaa itseemme ja millaiset reaktioita se meissä itsessämme aiheuttaa. Se aiheutuuko jostakin järkyttävästä tapahtumasta tai läheisen kuolemasta traumaa henkilölle riippuu hyvin monista tekijöistä, näitä ovat mm. biologiset, psykologiset, eksistentiaaliset ja sosiaaliset tekijät. Ratkaisevaa on kuitenkin tapahtuman merkitys yksilölle. Joku voi traumatisoitua nähtyään tapahtumat televisiosta toinen taas ei traumatisoidu vaikka on ollut paikalla.

“Vaikka kaksi ihmistä joutuu osallisiksi täysin samaan tapahtumaan, he reagoivat eri tavoin – sekä akuuttivaiheessa että pidemmän päälle.”

Nykyaikaisessa trauman ja kriisin tutkimuksessa onkin pyritty selvittämään mikä auttaa ja vahvistaa koettelemuksia vastaan. Luin taannoin pitkittäistutkimuksesta, jossa tutkittiin sodan kauheuksia kohdanneita lapsia. Heidän selviytymiskykynsä oli sitä parempi mitä enemmän he saivat olla vanhempiensa ja perheen lähellä fyysisesti vaikka kokivatkin erittäin raakoja ja järkyttäviä tapahtumia. Toipuminen ja selviytyminen oli hankalampaa niille lapsille, jotka erotettiin omista vanhemmistaan.

Lapsen ja aikuisen välinen kiintymyssuhde onkin erittäin tärkeä käsite ja olennainen osa selviytymisen kannalta kaikissa traumaattisissa tapahtumissa. Kiintymyssuhde lyhyesti avattuna tarkoittaa siis sitä miten lapsi on saanut syntymästään saakka vanhemmiltaan tai huoltajiltaan vastetta omille tarpeilleen. Kuinka lapsen itkuun on reagoitu, miten lapsi on saanut katsekontaktia ja kosketusta. Pieni lapsi ei koskaan itke turhaan, hän tarvitsee aina lohduttavaa ja suojelevaa aikuista ja myös fyysistä läheisyyttä. Näin kiintymyssuhde muodostuu sekä aikuisen että lapsen välille. Jos aikuinen itse ei ole omassa lapsuudessaan saanut omilta vanhemmiltaan riittävää läheisyyttä ja vastetta tunteilleen sekä tarpeilleen, voi aikuisella itsellään olla hankala löytää keinoja auttaa lasta. Haastavaksi meille aikuisille tämän tunnistamiseksi tekee se, että kiintymyssuhteen luomisen tärkein aika sijoittuu varhaislapsuuteen, jolloin meillä ei ole vielä sanoja näille tunteille tai kokemuksille.

Kuulen usein ihmisten puhuvan ja luin taas jälleen lehdistä Turun tapahtumankin jälkeen, että arjen jatkuminen on parasta hoivaa ihmisille. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että traumatisoituneelle arki ei ole enää sama. Jotain on oleellisesti muuttunut. Traumatisoitunut voi hetkessä palata tilanteeseen uudestaan ja jälleen kokea tunteet vahvasti tai jopa vahvemmin kuin itse tapahtuman aikana. Sekä traumatisoituneiden ja sijaistraumatisoituneiden lasten kanssa meidän tulisi olla herkkiä kuulemaan arjessa ne signaalit milloin lapsi kaipaa fyysistä läheisyyttä tai sanoitusta tapahtuneelle tai tunteilleen. Jos jatkamme arkeamme kuin mitään ei olisi tapahtunut, jätämme myös lapsiltamme mahdollisuuden eheytyä järkyttävien tapahtumien jälkeen.

Ihmisten kokemukset, tunteet ja reaktiot traumaattisen tilanteen jälkeen siis vaihtelevat. Meille on tyypillistä, että arvioimme toisen trauman syvyyttä omien reaktiomalliemme kautta. On siis hyvä muistaa, että samassa perheessä olevat lapsetkin voivat kokea ja käsitellä asioita eri tavoin. Läheisen kuoleman kokenut lapsi saattaa leikkiä hautajaisia tai esittää itse kuollutta. Tämä on lapsen normaali ja luonnollinen tapa käsitellä kuolemaa.  Tätä ei siis kannata säikähtää. Nämä ovat vahvojen tunnereaktioiden ohella niitä signaaleja arjessa, jotka kertovat että on aika pysähtyä lapsentasoisesti käsittelemään aihetta.  Apua voi tarvittaessa pyytää ammattiauttajalta tai neuvola- ja koulupsykologilta. Jos oireet ja tunnereaktiot jatkuvat samankaltaisina tai lapsi on nähnyt väkivaltaiset tapahtumat paikan päällä on, aina hyvä saada lapsi ammattiauttajien pariin omien vanhempien tuen lisäksi.

National Child Traumatic Stress Network & National Center for PTSD on listannut tyypillisimmät ihmisten reaktiot ja traumaattisen tilanteen jälkeen.

Kooste tavallisista reaktioista järkyttävissä tapahtumissa 

Fyysisiä reaktioita ovat

- sydämentykytys

-  tihentynyt hengitys

- jännittyneet lihakset

- pahoinvointi

-  suun kuivuminen

- laajentuneet pupillit

- aiemmin tiedostamattomien voimien käyttöönotto

-  lihasjännityksen laukeaminen

·      Henkisiä reaktioita ovat

- tarkentunut mutta rajoittunut käsityskyky

- hämmennys ja sekavuus

- vaikeudet omaksua uutta tietoa

Tunnereaktiota ovat

-  intensiivinen kauhu

-  intensiivisen turvallisuuden ja läheisten luon olemisen kaipuu

-  pelko

-  kiukku ja ärtymys

- syyllisyys ja viha

- intensiivinen ilo ja helpotus

- tunteiden laimentuminen ja puuttuminen

- intensiivisen läsnäolon ja haasteen edessä olemisen tunteet

- levottomuus ja ahdistus

- optimismi: luottamus siihen, että olemassa olevat ongelmat voi ratkaista

  

Tutkimukset osoittavat, että varhaiset järkyttävät tapahtumat erityisesti lapsen emotionaalinen laiminlyönti haittaavat lapsen oksitosiinijärjestelmän kehittymistä. Häiriöt oksitosiini järjestelmän toiminnassa lisäävät riskiä saada myöhemmin traumaperäinen stressihäiriö. Traumanjälkeinen stressihäiriö, post-traumaattinen stressihäiriö (PTSD) on ahdistuneisuushäiriöihin luokiteltu psykiatrinen häiriö, joka saattaa kehittyä traumaattisen tapahtuman kokemisen tai todistamisen seurauksena. Tällöin tarvitaan useimmiten ammattiauttajien apua.

Täältä saat lisätietoa aiheesta:

http://traumajadissosiaatio.fi/ptsd-lapsilla-ja-nuorilla/