keskiviikko 21. syyskuuta 2016

PELON MAANTIEDE

Viikonloppuna tuli pohdittua taas omia ja läheisten kokemia pelkoja monestakin suunnasta. Geokätköilyharrastuksemme vei meidät Ohtolan pirunkallion luolaan. Luolan suuaukko oli melko pieni, mutta itse luola avautui suurempana sisemmällä. Monenlaiset pelot kohtasivat siinä meistä jokaista: hämähäkkipelko, ötökkäpelot, ahtaan paikan pelko, pimeän pelko ja jne. Oli kuitenkin upeaa nähdä kuinka yhdeksänvuotias voitti oman pelkonsa ja kulki isän perässä luolan sisälle taskulampun valokeilassa. Voi sitä riemua ja onnen hymyä pienimmän kasvoilla luolassa käymisen jälkeen.


Omassa lapsuudessani syys- ja lokakuun pimeisiin iltoihin kuului veljen kanssa taskulamppupiilosillaolo. Kun syksyn lehdet vielä kahisivat pensaissa ja illat olivat pimeitä, olivat parhaat piilopaikat pensaiden välissä, syksyn lehtien seassa. Maalla asuessa katulamput eivät häirinneet piilosleikkejämme. Tilaa sekä mahdollisuuksia omalle piiloutumiselle oli yllin kyllin. Ulkovalona toimi talon sivulla oleva yksi lamppu, joka nykymittakaavan mukaan olisi todellakin alle minimitoituksen ulkovalaistukselle.

Monille kavereille kotipihamme oli syksyisin pelottava ja synkkä. Asuimme kaukana muusta asutuksesta, lähin ja ainut naapurikin oli melko kaukana, reilun kilometrin päässä. Vieressämme oli vain rauhallinen hautausmaa, jonka rautainen portti oli lähempänä meitä kuin yksikään naapuri. Moni ystävistäni kertoi, etteivät he oikein uskaltaneet tulla meille pimeällä. Metsätie kotipihaamme kulki useita satoja metrejä hautausmaan aidanvierellä. Omien pelkojen testausta ja voittamista se kai oli, kun kuljimme pimeässä veljen kanssa toisiamme piiloon ja yritimme juosta etsijävuorossa olevan taskulampun valokiilaa pakoon. Jännityksellä odotin veljen löytävän minut tallin nurkan takaa tai montusta maakellarin ovelta. Samalla sisuksissani oli kuitenkin pelon kutina, entä jos se onkin joku muu joka koskettaa olkapäästä ja ilmoittaa matalalla äänellä: löydetty.

Koin kuitenkin, että kotipihassa oli turvallista leikkiä. Kun nuorena murrosikäisenä kuljin reilun viiden kilometrin matkan pyörällä syysiltaisin kaupungille harrastuksiin, ystävien luo tai mummon luo, joka asui kaupungissa toisin kuin monen muun mummo, en osannut vieläkään pelätä pimeää enkä tuota hautausmaatakaan. Hautausmaa oli meille kuin puisto, jonka kauneutta kävimme ihailemassa ja aina uuden haudan tullessa, kävimme veljeni kanssa ikään kuin vastaanottamassa haudan ja haudatun vainajan ”meidän puistoomme”. Huolehdimme, että kynttilät paloivat. Jos ne sammuivat, sytytimme ne uudestaan. Jos taas kukat kaipasivat vettä, kastelimme ne.

Minusta hautausmaalla ei ollut mitään pelättävää, kuten ei pimeässäkään. Myöhemmin aikuisena ymmärsin, että kukaan aikuisista ei ollut puhunut minulle pienenä, että pimeä olisi pelottava tai että hautausmaalla olisi vaarallista. Tuollaiset tarinat eivät olleet päässeet vaikuttamaan omaan maailmaani.

Omat vanhempani eivät siis pelänneet pimeää. Pimeänpelon mallia ei minulle näin ollen siirtynyt. Minulle ei siis muodostunut uskomuksia, jotka olisivat johtaneet pimeänpelkoon tai siihen, että olisin pelännyt hautausmaalla liikkuvia aaveita. Oma kokemukseni kertoi ja vahvisti vielä asiaa. Aaveet olivat omassa maailmassani ystäviä ja heitä, joilla oli meille kerrottavaa tai opastettavaa matkallani tässä elämässä. Hautausmaalla oli uskomaton rauha ja tunsin, että siellä oikeasti on hyvä olla. Tunsin enemmän yhteyttä siihen miten kaunista ja levollista kuoleman jälkeen voisi ollakaan.

Suurinta pelkoa pimeällä koin kuitenkin elävimmistä asioista. Pimeällä parin kilometrin kävelymatkallani linja-autolle ehdin monesti pohtia, että entäpä jos tuon männyn takaa pilkistää suden kiiluvat silmät. Tuo pelko oli todellinen ja aito. Myös nuorena tyttönä tunnistin tuon pelon, kun ajelin pyörällä kotiin kaupungilta perjantai-illan discosta. Myöhemmin aikuisena olen tajunnut, että nämäkin pelot ovat muiden ihmisten pelkoja, jotka ovat tarinoiden muodossa siirtyneet myös minun peloikseni. Muistan jopa tarinat ala-asteen lukukirjasta. Ne kertoivat siitä, kuinka susi ryösti lapsen kehdosta tai lapsi oli tippunut hevosen tai poron vetämästä reestä tai ahkiosta talvella ja silloin susi vei lapsen mennessään. Vanhemmat ihmiset myös pelottelivat, että jos lapsi karkaa pihasta kauemmas susi voi tulla ja viedä mukanaan. Ja kuinka monet sadut punahilkkaa myöten kertovatkaan sudesta ja sen pahuudesta, puhumattakaan ihmissusitarinoista. Näillä kaikilla tarinoilla on ollut minuun vahva vaikutus. Aikuisena ymmärrän, että pelko on turhaa. Lopulta moni muu asia on paljon vaarallisempaa ihmiselle kuin luonnossa elävä ihmisiä karttava susi. (Raivotautinen tai puolustautuva susi voi vahingoittaa myös ihmistä, mutta Suomessa niin ei ole käynyt 1800-luvun jälkeen. –Metsähallitus http://www.suurpedot.fi/suurpedot-ja-me/kohtaaminen/suden-kohtaaminen.html)

Tarinoitten kautta sukupolvien pelko on päässyt jatkumaan lapsissa ja nuorissa. Lapsena meillä järkeilevä aivokuoremme vasta kehittyy, otamme tarinat suoraan tunnekeskukseemme, joka jakaa ne meille täytenä totena. Alamme muodostaa uskomuksiamme, sekä niitä rajoittavia että eteenpäinvieviä. Suurin osa rajoittavista uskomuksistamme tulee siis aikuisilta, vanhemmilta, isovanhemmilta, opettajilta jne.

Kuvittele millaisessa uskomusmetsässä elät edelleen. Niin elän minäkin.  Kun saat yhden uskomuksen pois tieltäsi, vastaan tulee toinen, jonka käsittely voi olla vaikka elämäsi ratkaisevin käänne. Kenen uskomuksia ja pelkoja me kannamme mukanamme?

Millaisia pelkoja sinulla on tai mistä peloistasi olet päässyt jo irti?

Mitä hyvää saisit tilalle, jos päästäisit irti yhdestäkin rajoittavasta uskomuksestasi tai pelostasi?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti