ISÄSUHDE ON MUTKIKAS JUTTU

Millaisena sinä muistat oman isäsi? Millaisia tunnekokemuksia kannat mukanasi?

Minulla omat kokemukset omasta isästäni ovat hyvin ristiriitaiset. Lapsuuden kokemukset isän läsnäolosta oli hyvin erilaiset kuin kokemukset silloin kun olin nuori.

Aivan varhaislapsuudessa muistan isän ruutupaita päällä kävelevän pihan poikki joko syömään tai päiväkahville maatilan hommien välillä. Ruokailun jälkeen hän saattoi viedä meidät lapset päiväunille kertoillen itse keksimiään satuja ja tarinoita minulle ja veljelleni. Tarinoissa seikkailimme veljeni kanssa monenlaisissa paikoissa. Tarinat karhujen valtakunnasta jäivät parhaiten mieleeni. Sain kuunnella näitä karhusatuja isän kainalossa, jossa oli hyvä ja turvallinen olla. Varhaislapsuudessa en muista isäni koskaan olleen mitenkään ilkeä, julma tai hirvittävän vihainen minulle. Ennemmin muistan hänen hymynsä, naurunsa sekä iltarapsutukset ennen nukkumaan menoa. Nyt aikuisenakin huomaan, että oma luovuuteni pääsee vauhtiin silloin, kun koen turvaa ja aitoa läheisyyttä.

Töitä sain tehdä pienestä lähtien. Maatilalla töitä kyllä riitti puunkannosta traktorihommiin. Isän suunnalta tuli kyllä sanomista, jos minulle osoitetut hommat eivät olleet tehtynä. Murrosikäisenä työmäärä vain lisääntyi. Koulusta tullessa söin pikaisen välipalan ja sitten taas työhommiin perunakoneen päälle, puunkantohommiin, navetta- ja pihatöihin jne.

Vanhempien antama läheisyys, syli ja lapsen tarpeisiin vastaaminen ovat ihmisenä kasvamisen tärkeimpiä perustoja. Jos on kokenut rakkautta ja turvaa lapsena, voi myös aikuisena kohdata tasapainoisesti elämän haasteita. Elämää ei tarvitse elää pelkopohjaisesti, jolloin uskoo hyvään eikä pelko ohjaa toimintoja. Riittämätön läheisyys ja isän läsnäolottomuus heijastelevat monella negatiivisella tavalla aikuisuuteen.



Työnteko yhdessä perheen kanssa on ollut edellytys maatilan toiminnalle. Toisaalta sieltä kantaa aikuisuuteen saakka tullut uskomus ansaita arvostus työllä ja tekemisellä. Missä menee rajani vapaan ja työn välillä? Maalla töitä tehtiin vuodenaikojen syklissä ja välillä myös yötä päivää. Kuka minua nyt palkitsee siitä, että teen työtä kellon ympäri? Mikä on nyt riittävää?

Työssäni kohtaan paljon työelämän uupujia. Suurimmalla osalla heistä on tämä sisäinen uskomus, jossa arvostus ansaitaan vain työtä tekemällä. Olemisesta oma itsensä he ovat harvoin tai tuskin koskaan saaneet hyvää palautetta. Siksipä uupuja tekee vain aina lisää ja lisää työtä eikä mikään ole riittävästi. Sisäinen ääni sanoittaa, että pitäisi tehdä vielä tuo ja tuo. Aina löytyy lisää tehtävää. Lepo ei ole hyväksyttävää. Tunnistatko kenen tuo sisäinen ääni on? Onko se isän, äidin vai jonkun muun merkittävän aikuisen sinun lapsuutesi maisemissa?

Isänikin todennäköisesti uupui. Nuorena parikymppisenä hän joutui ottamaan vastuuta maatilasta ja koko perheestä, kun hänen oma isänsä kuoli äkillisesti. Silloin häneltä jäi pois myös rakas harrastus, rumpujen soitto ja keikkailu. Maatilan rankka ja fyysisesti raskas työ verotti omansa ja isä huuhteli tunteet alas alkoholilla. Selkäleikkauksen jälkeinen kuntoutuminen epäonnistui ja tunteiden purkupaikkaa luovan toiminnan parissa ei ollut. Alkoholi turrutti ja vei pahan olon hetkeksi. Samoin se vei kyllä perheen pidemmäksi aikaa.

Vanhempien erotessa, olin juuri itse muuttanut pois kotoa. Maatilan töiden lisäksi, olin ollut kesätöissä ja hanttihommissa jo yläasteikäisenä ja lukioaikana. Ne olivat itselle ainoa keino hankkia omaa rahaa opiskeluun tai omiin vaatteisiin. Isältä rahaa ei herunut ja kaikki opintoihin liittyvät hankinnat tein lukioiässä omilla tuloillani. Isä ei ollutkaan enää tukena ja turvana kuten varhaislapsuudessa. Olin vihainen ja turhautunut. Loin omaa elämääni ja siihen liittyi edelleen vahvisti opiskelu ja työ. Työ, joka oli ollut aina läsnä lapsesta saakka. Työ oli turva ja samalla se takasi elämän perusasiat itselleni. Näin aikuisena huomaan edelleen sanovani itselleni, että tee vielä tuo ja tuo. Autan muita ja tyrkkään asioita liikkeelle. Kyllä, myös minun on välillä vaikea rajata. Onneksi opin sitä koko ajan paremmin, kun olen oivaltanut ja työstänyt näitä yhteyksiä menneisyyteeni ja purkanut tunnekuormaa monin eri tavoin. Onneksi on toimivia keinoja ja menetelmiä tähän. 

Työelämän esteissä ja hankaluuksissa ei aina tajua, että jokin este oman kehityksen tiellä tai uupumuksen alkulähde saattaakin juontaa juurensa lapsuuden aikaisiin tapoihin, kokemuksiin ja tunteisiin. Tämä myös mielestäni liian harvoin otetaan esille työelämässä vaikkapa työelämän uupujien kanssa. Vielä harvinaisempaa on, että tätä menneisyyden kokemusta työstettäisiin heidän kanssaan.

Millaisia eteenpäin vieviä tai rajoittavia uskomuksia oletkaan isän kautta saanut omaan elämääsi? Mitkä isän sanonnoista ovat jääneet elämään omaan arkeesi?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

SINISIIPI PERHOSENI